Vuonna jälkehen Kristuksen tuhat kahdeksansataa ja kymmenen meit' oli reipas seura kerta, mi ratsain maitse, laivoin merta vaelsi vapaasti, iloiten. Yli virtain ja vuorten riensi retki, lyhyt oli ratsujen lepohetki! Jos kellari tai vaja yösijan soi, ain' oivaa unta se meille toi. Me viitassamme taivasalla tai purtemme pohjalla nukuttiin, tai unien helmaan rantamalla satulan päälle uuvuttiin: Aamuin norjina nousimme, vapaa ain' oli aatos ja kieli, terve ruumis, raitis mieli, surutta vaaroihin sousimme. Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen: toiset helminauhaansa luki, luotti paaviin ja pappeihin päin, toiset Muhamettihin tuki, toisten usko ol' niin ja näin. Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan, vaikk' etsisit kautta kaiken maan.
Mut toiset kuoli ja toiset haipui, toiset unhotuksiin vaipui; toiset vuorilla kapinoivat, jotk' Epeiron laaksoja ympäröi, kun hetkeks vapauden torvet soivat, ja kosto sortajat veriin löi. Toiset kiertävi mikä missäin, toiset on kotona ikävissään. Mut ah! emme enää milloinkaan me yhdy retkillä Kreikanmaan!
Niin kultaisna kului ne päivät kovat ah, nykyiset kuin synkkiä ovat! Siks aatos pääskynä meriä liitää ja kantaa henkeni kauas pois; se maiden ja ilmojen kautta kiitää kuin kotka, pilvien kulkija, ois. Se se mun harppuni soimaan saa, ja taas, ah, lauluni pyytää hetken kuulijoitansa harvoja retkeen seuraamaan mua merten taa!
Vieras — tahdotko taruni vuoksi taas käydä Akro-Korinton[1] luoksi?
1.
Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä on vimmat sotain, myrskyjen Korinton yli, seisoo vielä tuo vanha linna vapauden. Maanjäristys tai hirmusää ei voi sen juurta järkyttää, tuon kulmakiven, josta on viel' ylväs maansa onneton. Se on raja, missä purppurallaan kaks merta rantaa huuhtelee; ne kohti pyrkii kuohunnallaan, mut jalkaa sen vain suutelee. Vaan maa jos antais veren sen, min niellyt on se jälkehen Timoleonin[2] veljen surman ja Kserkseen miljoonien turman — niin, jos nyt aukeis kita maan ja esiin kuohuis virrat veren, niin tulvaan moisen hurmemeren tuo kannas hukkuis kokonaan. Jos kaatuneiden näillä mailla luut kaikki kasaan pinottais, se pyramiidi vuoren lailla ylemmäs ilmaan kohoais kuin Akropolis tornipää, mi pilvein piirit ylettää.
2.
Kakskymmentuhatt' tumma harja nyt peistä kantaa Kithairon, molemmin puolin telttasarja kannasta peittää Korinton. Moslemileirin laajan päällä tuoll' liehuu lippu puolikuun. Kas, tummat spahit[3] ryntää täällä johdolla pashan partasuun. Niin kauas kuin vain silmä kantaa turbaanit liehuu pitkin rantaa. Araabi ajaa juhtaa hiekan, tartaari rientää ratsullaan, turkmeeni, tullut aroiltaan, kupeelleen vyöttää käyrän miekan. Siell' ukkosena pauke soi, ett' aallot vastaan vaikeroi. Ojia luodaan, kuolemaa suhisten kuulat julistaa. Kun valliin iskee pommi suuri, niin pirstoiks murtuu vankka muuri. Vihainen vastuu saapuu sieltä halk' öisen sauhun, mustan maan, ja pyyhkii tulisiivin tieltä mont' uskotonta uhrinaan.
3.
Lähinnä nähtiin muurin harmaan, jot' uhkas mahti moslemein, mies mustaan sotataitoon varmaan parahin parhaist' osmannein. Niin uljas ja niin peloton, kuin koskaan voitonsankar' on. Hän vaaran teille vaahtoovaa hevostaan kääntää, kannustaa; miss' ulos ryntää uljaimmat, ja parhaat moslemit jo horjuu, tai patterien kanuunat tulellaan turkkilaiset torjuu, hän uuteen liekkiin puhaltaa soturin vimmaa sammuvaa. Sulttaanin suuren kehutuiden urosten joukost' uljain mies, mi kuoloon ensi eellä muiden ja pyssyn, keihään käytön ties, ja säilää salamoittaa saatti, ol' Alp, tuo Adrian renegaatti.[4]