Vaan ei Suradsja Daulakaan ollut levollisempi mieleltään. Hurja ja kauhea pelko raateli tätä kerrallaan arka- ja rajuluontoista miestä. Ratkaisevan hetken suuri merkitys ja läheisyys herätti hänessä tuskallisen hädän. Peljäten päällikköjänsä, peljäten jokaista, joka lähestyi häntä, peljäten yksinäisyyttä, istui hän synkkänä teltassaan, niinkuin kreikkalainen runoilija olisi sanonut, niiden kostotarten vainoamana, jotka vielä kuolemanponnistuksissaan olivat kironneet häntä "mustassa luolassa".
Se päivä koitti, joka oli ratkaiseva Indian kohtaloon. Auringon noustessa alkoi nabobin armeija tulvata ulos leiristä monen eri aukeaman kautta ja lähteä liikkeelle sitä metsää kohti, johon Englantilaiset olivat asettuneet. Neljäkymmentä tuhatta pyssyillä, keihäillä, jousilla, miekoilla ja nuolilla varustettua jalkamiestä peitti kentän. Heillä oli mukanansa viisikymmentä mitä suurimmanlaatuista tykkiä. Kutakin oli pitkä jono valkoisia härkiä edestäpäin vetämässä ja takaapäin auttoi elefantti. Muutamat pienemmät, vähäisen franskalaisen apujoukon tykit olivat kenties peljättävämmät. Ratsuväen lukumäärä nousi viiteentoista tuhanteen, ja ne eivät olleet Bengalin veltostuneesta kansasta, vaan siitä rohkealuontoisemmasta heimokunnasta otettuja miehiä, joka asui pohjoisissa maakunnissa, ja Clive'n tarkka silmä huomasi, että sekä miehet että hevoiset olivat vankempia kuin ne, jotka Karnatikissa olivat saatavina. Hänellä ei ollut asettaa tätä laumaa vastaan kuin 3,000 miestä. Mutta näiden joukossa oli tuhat Englantilaista ja kaikki olivat englantilaisten upseerien johdon alla ja englantilaiseen sotakuriin harjoitetut. Erityisesti huomioon astuva tässä pienessä armeijassa oli yhdeksäsneljättä rykmentti, jonka lipulla vielä, monen Wellingtonin alla Espanjassa ja Gaskognessa voitetun lisäyksen ohessa, on nähtävänä Plassin nimi ja tuo ylpeä tunnuslause: Primus in Indis.
Tappelu alkoi kanuunatulella, jossa nabobin artilleria tuskin teki mitään jälkeä, vaan Englantilaisten harvat tykit saivat suurta tuhoa aikaan. Useammat Suradsja Daulan etevimpiä upseereja kaatui. Epäjärjestys alkoi vallata hänen sotarivinsä. Hänen oma pelkonsa kasvoi kasvamistaan. Eräs salaliittolaisista koetti osoittaa hänelle peräytymisen otollisuutta. Tähän kavalaan neuvoon, joka soveltui yhteen sen kanssa mitä hänen pelkonsa saattoi hänelle mieleen, oli hän valmis suostumaan. Hän käski armeijansa peräytymään, ja tämä käsky ratkaisi hänen kohtalonsa. Clive otti tilaisuudesta vaarin ja käski joukkonsa etenemään. Tuo sekasorron ja alakuloisuuden valtaama lauma hajosi järjestetyn ja miehuullisen joukon ryntäyksen alla. Ei sitä tilaisuutta, jossa rahvasjoukkion kimppuun käynyt säännöllinen sotaväki olisi niin peräti mullistanut sen. Pakolaisvirta tempasi mukaansa Franskalaisten pienen joukon, joka yksin uskalsi tehdä vastarintaa Englantilaisille. Tunnin kuluttua oli Suradsja Daulan sotaväki hajoitettu ja se jäi ainaiseksi kokoontumatta. Voitetuista ei tapettu kuin 500. Vaan heidän leirinsä, heidän tykkinsä, heidän kuormastonsa, lukemattomat vaunut, lukemattomat elukat joutuivat voittajain käsiin. Clive'llä oli 22 kaatunutta ja 50 haavoitettua ja tällä menetyksellä oli hän musertanut lähes kuudenkymmenen tuhannen miehen armeijan ja valloittanut valtakunnan, joka oli avarampi ja väkirikkaampi kuin Iso Britannia.
Mir Dsjaffir ei ollut taistelun kestäessä antanut minkäänlaista apua Englantilaisille. Mutta niin pian kuin hän näki päivän kohtalon ratkaistuksi, eroitti hän osakuntansa pois armeijasta ja lähetti tappelun jälkeen onnentoivotukset liittolaisilleen. Seuraavana aamuna lähti hän englantilaisten majoille eikä ollutkaan aivan vähän huolissaan vastaanoton suhteen. Hän osoitti selvästi levottomuutensa kuin vahti astui esiin ottamaan häntä vastaan hänen arvonsa mukaisella kunnioituksella. Mutta hänen pelkonsa haihtui pian. Clive tuli häntä kohtaamaan, syleili häntä, tervehti häntä kolmen suuren maakunnan, Bengalin, Orissan ja Baharin nabobina, kuunteli suosiollisella mielellä hänen puolustuspuheitaan ja kehoitti häntä viipymättä marssimaan Mursjedabadiin.
Suradsja Daula oli paennut taistelukentältä niin nopeasti, kuin kovajuoksuinen tehevä vähänkään saattoi kuljettaa häntä ja viipyi matkalla Mursjedabadiin hiukan yli neljänkolmatta tunnin. Täällä kutsui hän neuvoksensa ympärilleen. Viisaimmat kehoittivat häntä antaumaan Englantilaisten käsiin, joilta hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempaa kuin valtansa menettämistä ja vankeutta. Vaan hän katsoi tätä neuvoa petollisuuden tuotteeksi. Toiset yllyttivät häntä jälleen koettamaan sodan onnea. Hän hyväksyi neuvon ja jakeli käskyjä siihen nähden. Vaan hänellä ei ollut tarpeeksi mielenpontta voidaksensa edes päivääkään pysyä lujasti päätöksessään. Hän sai tietää että Mir Dsjaffir saapui ja hänen kauhistuksensa kävi hillitsemättömäksi. Hän laskihe halvassa valhepuvussa, juveelilipas kädessä, yön aikana alas erään palatsinsa ikkunan kautta ja lähti ainoastaan kahden seuralaisen kanssa matkalle Patnaan.
Muutamien päivien kuluttua saapui Clive Mursjedabadiin, kahden sadan englantilaisen sotilaan ja kolmen sadan sepoin saattamana. Asunnoksi oli hänelle määrätty palatsi, jota ympäröi niin avara tarha, että koko hänen saattojoukollaan oli siinä mukava olopaikka. Mir Dsjaffirin valtaanasettamis-menot suoritettiin heti kohta. Clive saattoi uuden nabobin kunnia-istuimen luo, asetti hänet sille, antoi hänelle, Indian ikivanhan tavan mukaan, lahjaksi kultaa, kääntyi sitten syntyperäisen väen puoleen, joka täytti salin, ja toivotti heille onnea sen hyvän tapauksen johdosta, joka oli vapauttanut heidät tyrannin vallasta. Hän oli tässä tilaisuudessa pakoitettu käyttämään tulkin apua; sillä se on otettava huomioon, että vaikka hän oleskeli pitkät ajat Indiassa, vaikka hän tarkoin tunsi Indialaisten politiikin ja Indialaisten luonteen omituisuudet ja vaikka indialaiset sotilaat hartaalla mieltymyksellä olivat kiintyneet häneen, ei hän koskaan oppinut sujuvasti puhumaan yhtään Indian kieltä. Onpa sanottu hänen toisinaan olleen pakoitetun käyttämään yhteyksissään Indian syntyperäisen väestön kanssa sitä vähäistä taitoansa Portukalin kielessä, jonka hän poikana oli saavuttanut Brasiliassa käydessään.
Uutta valtiasta vaadittiin nyt täyttämään ne sitoumukset, jotka hän oli tehnyt liittolaisilleen. Neuvoittelu pidettiin niistä hankkeista, joihin oli ryhdyttävä, suuren pankkiirin, Dsjugget Seitin luona. Omikund saapui sinne täydellisesti vakuutettuna, että hän oli Cliven erinomaisessa suosiossa, sillä tämä, joka viekkaudessa voitti yksin Bengalilaisetkin, oli tähän päivään saakka kohdellut häntä entisellä ystävyydellä. Valkoiselle paperille tehty kirja otettiin käsille ja luettiin julki Clive kääntyi nyt mr. Scrafton'in puoleen, joka oli kompanian virkamiehiä, ja sanoi hänelle: "Nyt on aika saattaa Omikund hänen harhaluulostansa". "Omikund", sanoi mr Scrafton Hindostanin kielellä, "punainen kirja on väärä, te ette tule saamaan mitään". Omikund vaipui, tunnottomana seuralaistensa syliin. Hän tointui jälleen, vaan hänen mielensä oli auttamattomasti vialla. Clive, joka ei yhteyksissään indialaisten valtiomiesten kanssa antanut omantuntonsa paljoa häiritä itseänsä, vaan siltä ei puuttunut ihmisyyttä, näyttää heltyneen. Hän tapasi Omikundin muutamia päiviä myöhemmin, puhui ystävällisesti hänen kanssansa, neuvoi häntä tekemään pyhävaellukseen johonkuhun suureen indilaiseen temppeliin, toivoen että olopaikan muutos palauttaisi hänen terveytensä, ja oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, päälle päätteeksi taipuvainen jälleen käyttämään tätä lahjakasta miestä julkisissa toimissa. Vaan tuon äkillisen mielenjärkähdyksen perästä tylsyi tämä miesparka tylsymistään. Hän, joka ennen oli herättänyt huomiota terveen järkensä ja tapojensa yksinkertaisuuden kautta, tuhlasi nyt loput varojansa lapsellisiin huvituksiin ja rakasti näytellä itseänsä puettuna komeihin vaatteihin ja koristettuna kallisarvoisilla jalokivillä. Tässä kurjassa tilassa poti hän muutamia kuukausia ja kuoli.
Me emme katsoisi tarpeelliseksi ohjata lukijaimme arvostelua tästä menettelystä minkäänlaisilla muistutuksilla, jos ei sir John Malcolm olisi ottanut sitä kaikin puolin puolustaakseen. Hän surkuttelee tosin että täytyi ryhtyä väärinkäyttämiselle niin alttiisen keinoon kuin väärentäminen on; vaan hän ei tahdo myöntää, että joku moite voi kohdata niitä, jotka pettäjän pettivät. Hän arvelee, ett'eivät Englantilaiset olleet velvolliset harjoittamaan uskollisuutta miestä kohtaan, joka ei osoittanut heille uskollisuutta, ja että, jos olisivat täyttäneet sitoumuksensa tuolle kavalalle Bengalilaiselle, olisi niin erinomainen petoksen menestymisen esimerkki synnyttänyt koko joukon jäljittelijöitä. Me emme tahdo arvostella tätä asiata ankarain siveellisten periaatteiden kannalta. Se olisikin aivan tarpeetointa; sillä jos pidämme kysymystä paljaana hyödyn kysymyksenä, tämän sanan halvimmassa merkityksessä, emmekä käytä muita perusteita, kuin mitä Machiavellikin on mahtanut käyttää neuvoitteluissaan Borgian kanssa, niin olemme vakuutetut, että Clive oli peräti väärässä, ja että hän teki ei ainoastaan rikoksen, vaan vieläpä hairahduksenkin. Sen periaatteen, että rehellisyys on korkein viisaus, uskomme me vakavasti ylimalkaan pitävän paikkansa yksityistenkin satunnaisiin etuihin nähden; vaan yhteiskuntien suhteen on tämä sääntö vieläkin vähemmin poikkeusten alainen juuri sentähden, että yhteiskuntain ikä on pitempi kuin yksityisten. Voipi mainita henkilöitä, jotka yksityisen luottamuksen pettämisellä ovat hankkineet itselleen suurta maallista onnea. Vaan epäilemme, voiko mainita sitä valtiota, jolla ylipään on ollut etua julkisen luottamuksen pettämisestä. Brittiläisen Indian koko historia todistaa sen jalon tosi-asian, ett'ei ole viisasta asettaa petollisuutta petollisuutta vastaan, ja että voimakkain ase, jolla ihminen voi taistella valheellisuutta vastaan, on totuus. Pitkien aikojen kestäessä ovat Indian englantilaiset herrat, liittolaisten ja vihollisten keskellä, joita ei mikään välipuhe ole voinut sitoa, ylipään harjoittaneet toimissaan rehellisyyttä ja suoruutta, ja kokemus on osoittanut, että rehellisyys ja suoruus ovat yhtä kuin viisaus. Englantilaisten miehuus ja Englantilaisten taito ovat vähemmässä määrässä edistäneet itämaisen valtamme leviämistä ja säilymistä kuin Englantilaisten totuuden harrastus. Kaikki mitä olisimme voineet saavuttaa noudattamalla sitä petollisuuden ja kavaluuden, niitä valheiden ja väärien valojen esimerkkiä, joita meitä vastaan on käytetty, ei ole mitään siihen verraten, mitä olemme saavuttaneet sen kautta, että valtamme on ainoa Indiassa jonka sanaan on voitu luottaa. Ei mikään vala, jonka taikausko saa keksityksi, ei arvokkainkaan panttivanki voi synnyttää sitä luottamusta, jonka englantilaisen lähettilään "kyllä, kyllä" ja "ei, ei" saavat aikaan. Ei luonnon ja ihmistaidon parhaitenkaan varustamat linnoitukset voi antaa asukkaalleen sen päällikön nauttimaa turvallisuutta, joka matkallaan mahtavan ja leppymättömän vihollisensa alueella on varustettu brittiläisellä suojeluskirjeellä. Itämaiden mahtavimmat ruhtinaat ovat hädin tuskin lupaamalla suunnattomia korkoja voineet houkutella itselleen jonkun verran niitä rikkauksia, jotka ovat kätkettynä heidän alamaistensa asunnoissa. Brittiläinen hallitus ei tarjoa korkoa kuin vähä viidettä sadalta, ja ahneus panee tuomaan esille kymmeniä miljoonia rupeja niiden salaisimmista piilopaikoista. Vihollinen valtias saa luvata kokonaiset vuorimäärät kultaa sepoillemme saadaksensa hänet luopumaan kompanian lippujen alta. Kompania ei lupaa kuin kohtuullisen eläkerahan pitkän palvelusajan jälkeen. Vaan jokainen sepoi tietää, että kompania pitää lupauksensa: hän tietää, että jos hän elää vaikka sata vuotta, on hänellä yhtä varma riisi ja suola kuin kenraalikuvernöörillä on vuotuinen palkka; ja hän tietää, ett'ei Indiassa löydy toista valtiota, joka ei, huolimatta pyhimmistä lupauksista, jätä häntä nääntymään haudassa nälkään niin pian kuin hän ei enää kelpaa käytettäväksi mihinkään. Suurin hallituksen saavutettavissa oleva etu on olla ainoana luotettavana hallituksena keskellä semmoisia hallituksia, joihin ei kukaan voi luottaa. Tätä etua nautimme me Aasiassa. Jos me kahden viimeisen miespolven aikana olisimme toimissamme noudattaneet niitä periaatteita, joita sir John Malcolm näyttää katsoneen järkeviksi; jos me, joka kerta kuin meillä on ollut tekemistä Omikundin-kaltaisten miesten kanssa, olisimme koston vuoksi heidän tapansa mukaan harjoittaneet valheellisuutta, vääryyttä ja luottamuksen pettämistä, niin olemme varmat, ett'ei minkäänlainen miehuus eikä taito olisi voinut pitää valtaamme pystyssä.
Sir John Malcolm myöntää, että ainoasti kovin täytymys voi oikeuttaa Cliven luottamuksen pettämiseen. Koska tämä luottamuksen pettäminen meidän mielestämme oli sekä tarpeetoin että mitä suurimmassa määrässä haitallinen, tarvinnemme tuskin sanoa, että me peräti hylkäämme sen.
Omikund ei ollut vallankumouksen ainoa uhri. Suradsja Daula yhdytettiin muutamia päiviä pakenemisensa jälkeen ja tuotiin Mir Dsjaffirin eteen. Täällä heittihe hän pelon väänteissä maahan, anoen kyyneleet silmissä ja tuskan huudoilla armoa, jota hän itse ei koskaan ollut osoittanut. Mir Dsjaffir oli kahdella päällä, vaan hänen seitsentoista-vuotias poikansa Miran, joka järkensä heikkouden ja luontonsa julmuuden suhteen oli suuressa määrässä tuon kurjan vangin kaltainen, pysyi leppymättömänä. Suradsja Daula vietiin salaiseen huoneesen, johon pian senjälkeen kuoleman palvelijat lähetettiin. Tähän tekoon ei Englantilaisilla ollut mitään osaa, ja Mir Dsjaffir käsitti niin paljo heidän tunteitaan, että hän katsoi tarpeelliseksi puolustaa heidän edessään työtä, jonka kautta hän oli kostanut heidän pahimmalle vihollisellensa.