Kaikki naapurivallat vihasivat luonnollisesti Bengalin vieraita herroja, ja kaikille näytti tuo kopea suku pelkäämättömän katsannon. Heidän armeijansa kohtasivat kaikkialla ylivoiman ja saavuttivat kaikkialla voiton. Jakso päälliköitä, jotka olivat käyneet Clive'n opin, piti yhä edelleen isänmaansa maineen voimassa. "Tunnustettava on", sanoo eräs muhamettilainen historioitsija, "ett'ei tämän kansan tyven mieli, vakava luonto ja pelkäämätöin urhoollisuus jätä tilaa epäilykselle. He osoittavat samalla mitä lujinta rohkeutta ja mitä viisainta varovaisuutta, eikä heillä ole vertaistansa taidossa asettua tappeluriviin ja taistelussa säilyttää järjestystä. Jos he näin moneen sodassa tarvittavaan ominaisuuteen tietäisivät liittää hallitsemisen taidon, jos he osoittaisivat yhtä suurta älyä ja huolta jumalan kansan tilan huojentamisessa, kuin he ovat osoittaneet kaikessa, mikä koskee heidän sotaisia tehtäviänsä, niin ei mikään kansa maailmassa olisi pidettävä heitä parempana eikä arvokkaampana olemaan johtavana kansana. Mutta kaikki heidän valtansa-alaiset kansat vaikeroivat ja ovat saatetut kurjuuteen ja hätään. Oi taivaan Herra! tule avuksi ahdistetuille palvelijoillesi ja pelasta heidät siitä sorrosta, jota he kärsivät."
Vaan yksin sotalaitoksenkin oli ajan pitkään mahdotoin pysyä vapaana siitä turmiosta, joka oli vallannut kaikki hallinnon haarat. Ahneuden, ylellisyyden ja tottelemattomuuden henki tarttui sivili-virkamiehistä upseereihin ja upseereista sotilaihin. Turmio kasvoi kasvamistaan, kunnes jokainen sotilasten yhteinen ruokahuone tuli salaliiton ja juonten pesäksi ja kunnes sepoita ei voitu pitää kurissa kuin joukottain toimitettujen hengenrangaistusten kautta.
Vihdoin alkoi asiain tila Bengalissa herättää huolta kotona. Yksi vallankumous oli tapahtunut toisensa perästä; hallinto oli joutunut epäjärjestykseen; syntyperäiset olivat ryöstetyt paljaiksi, vaan kompania ei siltä ollut rikastunut; jokainen laiva toi takaisin onnellisia seikkailijoita, joilla oli varoja ostaa aateliskartanoita ja rakentaa uljaita taloja, vaan se toi myöskin huolettavia tietoja hallituksen tulevaisten rahalähteiden suhteen; rajamaissa vallitsi sota, armeijassa eripuraisuus; kansallismaine oli tahrattu Verres'en ja Pisarro'n tekojen tapaisella irstaisuudella: tämmöinen oli se tapausten näyttämö, joka pani Indian asioihin osalliset miehet hätäilemään. Yleinen huuto kuului, että Clive ja ainoasti Clive voi pelastaa sen valtakunnan, jonka hän oli perustanut.
Nämä tunteet tulivat ankaralla tavalla ilmi eräässä yleisessä osakasten kokouksessa, jossa oli sangen runsaalti läsnäolijoita. Kaikkien puoluelahkojen miehet huusivat, unohtaen riitansa ja vavisten saamajaostensa puolesta, että Clive oli se mies, jota tässä pulassa tarvittiin, että se rasittava päätös, joka oli otettu noudatettavaksi hänen tulojensa suhteen, oli peräytettävä ja että häntä oli pyydettävä palajamaan Indiaan.
Clive nousi istuiltaan. Tulojensa suhteen sanoi hän tahtovansa tehdä tirehtoreilla semmoisia ehdoituksia, että ne — hän luotti siihen — saattaisivat ystävälliseen sopimukseen. Vaan vielä suurempi hankaluus löytyi. Hänen sopi sanoa heille, ett'ei hän koskaan suostunut ottamaan Bengalia hallittavakseen, niinkauan kuin hänen vihamiehensä Sulivan oli kompanian esimiehenä. Melu oli ankara. Sulivan sai tuskin sanan vuoroa. Kokouksessa oli valtaava enemmistö Clive'n puolella. Sulivan koetti saada asiaa ratkaistuksi kuula-äänestyksen kautta. Vaan kompanian asetusten mukaan ei kuula-änestystä voitu käyttää kuin sillä ehdolla, että tätä tarkoittava pyyntökirja oli yhdeksän osakkaan allekirjoittama, ja vaikka satoja oli saapuvilla, ei sittenkään löytynyt yhdeksää henkeä, jotka olisivat suostuneet kirjoittamaan nimensä tämmöisen pyyntökirjan alle.
Clive nimitettiin siis Bengalin brittiläisten alusmaiden kuvernööriksi ja ylipäälliköksi. Vaan hän pysyi kiini vaatimuksissaan ja kielsihe astumasta virkaansa, ennenkuin tulevan tirehtorinvaalin päätös oli tunnettu. Taistelu oli kiivas, mutta Clive pääsi voitolle. Sulivan, joka vähää, ennen oli ollut India-huoneen rajatoin hallitsija, olisi yhtä ääntä vähemmällä menettänyt paikkansa siinä, ja sekä esimies että vara-esimies olivat tuon uuden kuvernöörin ystäviä.
Tämmöisten olojen vallitessa purjehti Clive kolmannen ja viimeisen kerran Indiaan. Hän saapui Kalkuttaan toukokuussa v. 1765 ja huomasi hallituskoneiston olevan vielä kauheammassa epäjärjestyksessä kuin hän oli edellyttänyt. Mir Dsjaffir, joka joku aika sitten oli menettänyt vanhimman poikansa Miramin, oli itse kuollut Clive'n ollessa matkalla. Kalkutan englantilaiset virkamiehet olivat jo saaneet kotoa ankaran käskyn olla ottamatta lahjoja syntyperäisiltä ruhtinoilta. Vaan heidän voitonhimonsa sekä heidän tottumattomuutensa pitää noiden kaukaisten, tietämätöinten ja huolettomain isäntien käskyjä arvossa saattoi heidät jälleen tarjoamaan Bengalin valta-istuinta kaupaksi. Noin sata neljäkymmentä tuhatta sterlinkipuntaa jaettiin yhdeksän kompanian etevimmän palvelijan kesken ja tämä lahjomissurama vaikutti, että eräs nabobi-vainajan nuori poika asetettiin isänsä valtaistuimelle. Sanoma tästä hävittömästä kaupasta kohtasi Clive'ä hänen saapuessansa perille. Hän ilmaisee yksityisessä, heti maalle noustuansa eräälle hartaalle ystävälle kirjoitetussa kirjeessä tunteensa sanoilla, jotka näyttävät meistä erittäin liikuttavilta, kuin arvelemme, että ne lähtivät niin rohkean, lujamielisen ja mielentilansa ilmaisemisessa niin vähän näytteliäisyyteen taipuvaisen miehen kuin Clive'n kynästä. "Oi", sanoo hän, "kuinka Englantilaisten nimen arvo on alennut! En voinut pidättää itseäni uhraamasta muutamia kyyneliä Britannian kansan maineelle, jonka pelkään menneen ja hävinneen ikipäiviksi. Vaan sittenkin vakuutan minä, ottaen sen korkean olennon todistajaksi, joka tutkii sydämmet ja jonka edessä meidän on vastattava, jos haudan tuolla puolella elämätä jatkuu, että olen saapunut tänne kaikkea turmelusta halveksivalla mielellä ja että päätökseni on hävittää nuo suuret ja kasvavat paheet tahi itse menehtyä tässä yrityksessä."
Neuvoskunta tuli koolle ja Clive ilmoitti sille, että hän vakavasti oli päättänyt panna toimeen täydellisen muutoksen asiain tilassa ja tätä hanketta varten käyttää koko sitä avarata valtaa, joka oli hänelle uskottu sotaväen ja sivilivirkamiesten yli. Johnstone, eräs neuvoskunnan rohkeimpia ja kehnoimpia jäseniä, osoitti jotakin vastustamisen halua. Clive keskeytti hänet ja kysyi ankaralla äänellä, oliko hänen aikomuksensa pitää uuden hallituksen vallanomaisuutta epäiltävänä. Johnstone säikähti ja sanoi ett'ei hänellä ollut minkäänlaista senkaltaista aikomusta. Kaikki kasvot neuvospöydän ääressä nolostuivat ja kalpenivat eikä kukaan enää sanallakaan tehnyt vastarintaa.
Clive pysyi sanassaan. Hän viipyi Indiassa puolentoista vuoden paikoilla ja sai tässä lyhyessä ajassa toimeenpannuksi avarimmalti ulottuvan, vaikeimman ja terveellisimmän parannustyön, minkä joku valtiomies ikinä on toimittanut. Tämä oli se aika hänen elämässään, jota hän aina muisteli suurimmalla ylpeydellä. Hänellä oli vallassaan tehdä jo ennestään loistavan rikkautensa kolmea kertaa suuremmaksi, sallia väärinkäytöksiä sillä välin kuin hän luulotteli niitä poistavansa sekä saavuttaa kaikkien Bengalin Englantilaisten suosion antamalla alttiiksi heidän saaliinhimollensa turvattoman ja aran kansan, joka ei tietänyt missä se saari oli, josta heille lähetettiin sortajia, ja jonka valituksilla oli vähätoivoa päästä kuuluviin viidentoista tuhannen meripenikulman takaa. Hän tiesi, että jos hän todenteolla yhtyi parannushankkeihin, niin herättäisi hän jokaisen kehnon intohimon vastaansa aseihin. Hän tiesi kuinka rajatoin ja kuinka leppymätöin noiden saaliinhimoisten seikkailijain viha oli oleva, jos he, elettyänsä toivossa saada muutamien kuukausien kuluessa kootuksi kyllin varoja voidaksensa viettää päärin päiviä, saivat huomata, että kaikki nämä toiveet olivat rauenneet tyhjiin. Vaan hän oli ottanut täyttääksensä hyvän tehtävän ja hän nostatti kaikki henkiset voimansa taisteluun, joka oli paljoa tuimempi Plassin taistelua. Alussa ei näyttänyt olevan mitään menestymisen toivoa, vaan pian alkoivat kaikki esteet taipua hänen lujan rohkeutensa ja innokkaan tahtonsa edessä. Lahjojen vastaanottaminen syntyperäisiltä kiellettiin ankarasti. Kompanian palvelijain yksityinen kaupankäynti keskeytettiin. Koko siirtokunta näytti nousevan yksissä voimin näitä hankkeita vastaan. Vaan tuo taipumatoin kuvernööri ilmoitti että, jos hän ei saavuttaisi kannatusta Fort Williamissa, hankkisi hän sitä itselleen, muualta, ja tuotti muutamia sivilivirkamiehiä Madrasista auttamaan itseänsä hallintotoimissa. Ankarimmat vastustajansa pani hän viralta. Muut taipuivat noudattamaan sitä, jota ei käynyt välttäminen, ja varsin lyhyessä ajassa oli kaikki vastustus tukehdutettu.
Vaan Clive oli liian viisas mies voidaksensa olla huomaamatta, että noihin äskeisiin väärinkäytöksiin osaksi oli pidettävä syynä seikka, joka ei voinut olla synnyttämättä samanlaisia väärinkäytöksiä, niin pian kuin hänen voimakkaan kätensä paino oli poistunut. Kompania oli virkamiestensä palkkaamisen suhteen noudattanut epäviisasta menetystapaa. Palkat olivat liian pienet yksin niidenkin tarpeiden tyydyttämiseen, jotka troopilllsessa ilmanalassa ovat Europpalaisen terveydelle ja mukavuudelle välttämättömiä. Mahdotointa oli panna rupi säästöön niin niukasta palkasta. Ei ollut oletettava, että kyvyltään keskinkertaisetkaan miehet suostuivat viettämään parhaat ikävuotensa maanpaossa polttavan päivän alla, ilman muuta etua kuin tämä vähäinen palkka. Sentähden oli jo aikoja ennen arveltu, että kompanian asiamiehillä oli vallassaan rikastua yksityisellä kaupankäynnillänsä. Tämä tapa oli tullut varsin haitalliseksi kauppayhdistyksen eduille. Tuo sangen tiedokas asiain tutkija Thomas Roe, Jaakko I:sen hallituksen ajoilta, kehoitti tirehtoreja innokkaasti parantamaan tätä epäkohtaa. "Kieltäkää peräti yksityinen kauppaliike", sanoi hän, "sillä teidän asianne ajetaan siinä tapauksessa paremmin. Minä tunnen että tämä määräys on kova. Ihmiset sanovat, ett'eivät he suostu palvelemaan paljaasta palkasta. Vaan te teette tästä puheesta lopun tyydyttämällä heidät suurilla palkoilla ja silloin tiedätte mitä kustannatte."