Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo tuntui kärsineen niin paljon.
"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun niinkuin teihin, Mirkovitsh."
"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos paperimme joutuvat vääriin käsiin".
"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".
"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla huolimaton".
"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."
"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti lahjomiseen."
"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on kaikki valmiina teitä varten… Ja… Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana. Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä suuresti kuin teidänkin."
"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla", sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan lähtemään.
Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.