"Madame", sanoi Volenski, "kunnioitan vaikutteitanne, mutta nämä kynttilänjalat uskoi hänen majesteettinsa keisari itse isännälleni kardinaalille. Ne tullaan palauttamaan hänen ylhäisyydelleen, mutta minun kätteni kautta."
"Ah!" sanoi madame Demidov ivallisesti, "tahdotte vaatia palkkiota".
"Niin, madame, se on aikomukseni."
"Qu'à cela ne tienne! [Älköön se olko esteenä.] Lupaan teille yhtä rajattoman palkkion kuin antelias kardinaali vain voi kuvitella, jos suostutte oikkuuni."
"Madame, vaikka pitäisitte pienessä kädessänne Persian shaahin yksityiskassaa, en antaisi kynttilänjalkoja teille."
"Kolmekymmentätuhatta puntaa tuosta kynttilänjalkaparista", hän huusi huutokaupanpitäjälle, joka joukon mukana tarkasteli vihamiehiä, joka joukko omituisesti höristi korviaan saadakseen selvää keskustelun sisällyksestä.
"Herra", sanoi madame Demidov kiihtyneesti, "emmekö voisi jakaa noita kynttilänjalkoja? Täytyykö teidän saada molemmat?"
Tämä ehdotus oli niin erikoinen, että Volenski ei ollut tajuta sen täyttä merkitystä. Hän katsoi melkein häikäistynä kauniiseen venakkoon, joka jatkoi kiihkeästi.
"Herra, kynttilänjalkoja on kaksi kappaletta. Toinen on hieman vahingoittunut, toinen aivan eheä. Annan teille edellisen, jos saan jälkimmäisen. Siten jaamme kunnian ja maineen lahjoittaessamme takaisinsaadut aarteet hänen ylhäisyydelleen. Otaksun, että minä naisena saan vahingoittumattoman ja sentähden paremman kappaleen?"
Mitä hän sanoikaan? Vahingoittumattoman kynttilänjalan? Ja hän saisi vioittuneen. Sehän oli se, missä paperit olivat, ja hän tahtoi toisen. Mutta silloinhan hän oli pelastettu! Pelastettu! Hän ei voinut puhua, hän oli liian kiihtynyt. Mutta ottaen madame Demidovia kädestä hän veti hänet joukon halki, joka teki heille tietä, huutokaupanpitäjän pöydän luo, missä kynttilänjalat olivat näytteillä. Hän sanoi: