"Niin, Eugen, luulen, että siinä on kaikki, mitä voit minulle kertoa. Työsi, sitten kuin olen lähtenyt, ei tule olemaan kovinkaan vaikeata. Seuraa tätä Furet’tä minne suinkin voit, kokoa kaikki mahdolliset tiedot. Muista, että sinun ja minun pitää keksiä tsaarin poika eikä heidän. Ymmärrätkö?"
Porttiholvista kuului nyt selvää rattaiden pyörien räminää. Madame Demidov lopetti nyt nopeasti, mitä hänen vielä täytyi kirjoittaa, sitten hän lukitsi kirjoituspöytänsä ja lähetti Eugenin pois, joka katosi yhtä hiljaisena ja tylsänä kuin oli tullutkin.
Sitten näyttäytyi hänen erinomainen näyttelemistaitonsa, jota tämä hurmaava nainen täydellisesti hallitsi ja joka salaisesta katselijasta olisi tuntunut melkein kammottavalta. Vähemmässä kuin minuutissa hän tuntui karistaneen olemuksestaan kaiken tuskan ja kiihtymyksen. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja hymyilevät. Hänen huulillaan väreilivät jo ne sanat, mitkä hän aikoi lausua tervehdykseksi korkealle vieraalleen. Käsi, jonka hän ojensi tervehtiäkseen sydämellisesti, ei ollut kylmä, eikä se värissyt.
Lakeija oli avannut oven selko selälleen ja ilmoitti:
"Hänen ylhäisyytensä Beauvaix'n arkkipiispa ja kardinaali, paavin lähettiläs."
"Teidän ylhäisyytenne tuottaa vaatimattomalle kodilleni ylen määrin kunniaa", hän sanoi suloisesti hymyillen, samalla kuin kardinaali ammattinsa erikoisella kohteliaisuudella suuteli sievien sormien päitä, mitkä olivat soluneet hänen omien sormiensa väliin.
Ei ollut ihmettelemistä, että hänen maanmiehensä pelkäsivät häntä. Ei ollut ihmettelemistä, että ne, jotka arvasivat, mitä kätkeytyi venäläisen grande damen ilmeettömän naamion taa, joskus tunsivatkin lieviä vavistuksia. Ehkä se oli tuntemattoman kauhua, epämääräistä pelkoa, mitä tämä kaunis, tutkimaton ja varmasti vaarallinen sfinksi herätti.
Hänen ylhäisyytensä taas, joka ei ollut venäläinen, ei tarvinnut pelätä madame Demidovia, vaan ainoastaan ihailla häntä ja teroittaa diplomaattista älyään keskustelemalla hänen kanssaan. Väristykset, jotka kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin, eivät todellakaan olleet kylmiä. Hänestä neiti oli loistava ja miellyttävä keskustelija, joka tunsi kaikki, jotka olivat tuntemisen arvoisia, ja oli ollut kaikkialla, missä kannatti käydä. Taiteellisissa asioissa hänen makunsa oli erehtymätön. Hänen mielenkiintoisten taide-esineiden tuntemuksensa oli mitä täydellisin. Hän oli kerran kirjoittanut hyvin mielenkiintoisen tutkielman Katariina II:n sormustimista, toisen tutkielman Pietari suuren kannuksista. Rooman katolinen kirkko herätti hänessä harrasta ihailua, ja yhtä suuresti hän kunnioitti sen korkeita johtohenkilöitä. Koska hän ei voinut tehdä huvimatkaa Itävallan Tiroliin, olivat hänen ylhäisyydestään hienot pienet päivälliset en tète-à-tête [kahdenkesken] madame Demidovin kanssa mitä lohduttavin ja virkistävin juhla hänen väsyneelle mielelleen.
"Teidän ylhäisyytenne siis todella jättää meidät huomenna?" sanoi kaunis venakko huoaten, kun hän oli vetäytynyt sievään yksityishuoneeseensa päivällisen jälkeen ja istui velttona puolittain makaavassa asennossa nojatuolissaan kädessään kultaimukkeinen savuke ja pirteä musta silmäpari keimailevasti kiintyneenä vieraansa hillittyihin, ilmeettömiin kasvoihin.
"On epäystävällistä puhua siitä nyt vielä, madame, ja katkeroittaa viimeiset tässä hauskassa pääkaupungissa viettämäni miellyttävät hetket", vastasi kardinaali.