Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti valaistulle torille.
Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.
Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien ja iloisten ihmisparvien ohi.
II
Tapahtumaa eivät kadulla olijat olleet tuskin ollenkaan huomanneet. Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä oopperanaamiaiset päättyvät sellaisiin kohtauksiin. Kaksi nuorta ihmistä, toinen tavoittaa toista, merkki ajurille, et voilà! Kuka huomaa sellaista. Kullakin on kylliksi puuhaa omista asioistaan, kullakin on omat seikkailunsa ja hankkeensa.
Varmaankaan eräs harmaa domino, joka seisoi erään sirotekoisen sähkölampun alla, ei tuntenut mitään mielenkiintoa tuntematonta odaliskia ja hänen seuralaistaan kohtaan, sillä hän ei näyttänyt mitenkään haluavan ajaa heitä takaa. Mutta hänen silmänsä seurasivat nopeasti pois häipyvää ajuria, niin kauan kuin se näkyi ajopelien ja naamioitujen keskellä. Hän oli vielä nuori mies, ja varmaankaan hän ei erikoisesti halunnut esiintyä tuntemattomana, sillä hän oli poistanut dominonsa päähineen ja piti naamiota kädessään.
"Miksi olette niin äreän näköinen, herra Volenski! Ovatko Straussin valssit ikävystyttäneet teidät kuoliaaksi, vai onko donnanne karannut vihatun kilpailijan kanssa?"
Nuori mies havahtui mietteistään ja lakkasi katselemasta ajopeliä, joka nyt näkyi vain pilkkuna, kohdatakseen edessään kauniin naisen, jolla oli niin sointuva ääni ja joka oli puhutellut häntä nimeltä.
"Madame Demidov!" sanoi hän ilmeisesti epämiellyttävän yllätettynä.
"Minä itse", vastasi hän nauraen, "älkääpä tekeytykö hämmästyneeksi ilman parempia perusteluja. En ole wieniläinen grande dame, ja jos tulenkin oopperanaamiaisiin, niin ei se ole anteeksiantamattomampi teko kuin monet muut eriskummallisuuteni."