"Muualle, minne vain sattuu", hän sanoi nyrpistäen huultaan, "se on melkein epäkohteliasta. En ole tottunut saamaan teidän ylhäisyydeltänne niin tylyjä vastauksia."
Naisen tyytymättömyys hurmasi helposti syttyvää pappismiestä enemmän kuin hänen veitikkamaisuutensa.
"Uskokaa minua, chère madame", hän sanoi katuvaisena, "jos salaisuus olisi minun, uskoisin sen heti teille enkä yrittäisi käydä sanasotaa teidän kanssanne, mikä menettely, sen tunnustan, tuntuu loukkaavan epäkohteliaalta".
"Ah! Tunnustatte siis, että teidän suunnitelmienne muutokseen liittyy salaisuus?"
"En! En milloinkaan ole sitä kieltänyt, mutta salaisuus ei ole minun."
"Uskoisiko teidän ylhäisyytenne nyt siis ensimmäistä kertaa minulle salaisuuden, mikä ei täydellisesti ole teidän omanne?" nainen kysyi.
Varmaankin isku osui, sillä kardinaali ei vastannut. Nainen huomasi päässeensä voitolle. Hän kiehui nyt uteliaisuudesta, ja naisena hän oli nyt päättäväisempi kuin milloinkaan murtaakseen viimeisetkin salailuyritykset.
"Luulin", lisäsi hän, ja hänen äänessään ilmeni todellista paheksumista, "kun teidän ylhäisyytenne kunnioitti minua käyttämällä hyväkseen vaatimattomia palveluksiani apuna muutamissa arkaluontoisissa diplomaattisissa toimissa, että me lupasimme jakaa kaikki poliittiset salaisuudet keskenämme".
"Mutta tämäpä ei olekaan poliittinen salaisuus, chère madame", vastusti kardinaali.
"Siis yksityinen? Ah! varokaa! Mustasukkaisuuteni voisi osoittautua vakavammaksi kuin uteliaisuuteni."