"Että te sanotte minulle, mitä te viette prinsessalle lahjaksi hänen ylhäiseltä ihailijaltaan. Se ei voi olla vain billet doux [rakkauskirje], sillä posti olisi ollut melkein yhtä turvallinen kuin teidän ylhäisyytenne. Onko se jokin harvinainen ja kallis lahja? Timanttejako? Helmiäkö? Vai objets d'art [taide-esineitä]?"
"Se on todellakin mitä harvinaisin, ellen sanoisi ainoalaatuinen lahja", kardinaali sanoi nyt täydellisesti voitettuna ja alistuvaisena; "niin erinomaisen arvokas, etteivät timantit eivätkä helmet milloinkaan riittäisi niiden maksuksi".
"Ahaa?"
"Madame, muistakaa, että olen teidän armoillanne. Pitäkää tätä valtiosalaisuutena."
"Onko minun milloinkaan huomattu kavaltavan salaisuuksia?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Niin kauan kuin minulla on teidän lupauksenne —"
"Ei tarvita uusia lupauksia. Tietenkin teidän ylhäisyytenne tuntee minut. Nopeasti, olette mennyt liian pitkälle voidaksenne enää peräytyä."
"Voilà! Näyttää siltä, että viime vuonna kaunis prinsessa ihaillessaan Hofburgin kauneuksia suvaitsi heittää kaipaavia silmäyksiä kuuluisiin kultaisiin ja vieux Vienne-tekoisiin kynttilänjalkoihin, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinettelle."
"Ah, niin, olen kuullut niistä. Niiden kerrotaan olevan mitä hienoimpia taide-esineitä, ja minä luulen, että moni Hapsburgin perheen jäsen on turhaan toivonut saavansa niitä omistaa."
"Kunnes nuo venäläisen naisen silmät katsoivat niihin halajavasti, ja keisarillisen sydämen oli mahdoton niitä vastustaa", myönsi kardinaali.