"Huolestuin pelkästään teidän tähtenne. Pelkään etteivät kynttilänjalat ole oikein hyvin tallella naisen hallussa."
"Siinäkö kaikki?" sanoi hänen ylhäisyytensä hieman kuivasti ja silmäsi nopeasti tutkivilla silmillään Volenskia, joka kesti tarkastelun urhoollisesti. "Rauhoitu sitten; minun mielestäni kynttilänjalat ovat aivan turvassa, rakas Volenski. Siis hyvää yötä nyt. Lähden huomenaamulla varhain. Sinä luultavasti saat jäädä päivää pitemmäksi ajaksi huolehtiaksesi kirjeenvaihdosta. Mutta sen jälkeen saat tehdä mitä tahdot, kunnes tapaamme Pietarissa ensi kuun kolmantena päivänä. Hyvää yötä, poikani."
Volenski kumarsi kardinaalille syvään, ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän tuli omaan hiljaiseen huoneeseensa, missä hän saattoi koota ajatuksensa ja ajatella lähintä tulevaisuuttaan.
Hän käsitti heti, että vaara oli suuri, että tämän jälkeen koska tahansa, millä hetkellä tahansa isku voisi sattua.
Kaikki heidän salaliittoaan koskevat paperit — jotka oli niin huolellisesti laadittu ja niin rohkeasti käytännössä toteutettu — heidän manifestinsa, jonka Taranjev saisi viedä tsaarille, asiakirjat, joista useat sisälsivät salaliittolaisten nimiä, ja jotka, jos ne löydettäisiin, tuottaisivat heille maanpaon Siperiaan, kaikki ne oli piilotettu toisen kynttilänjalan salaiseen kätköpaikkaan, jotka kynttilänjalat nyt olivat madame Demidovin käsissä. Kaikkea tätä ei tarvinnut aprikoida, se oli ankaraa, ehdotonta todellisuutta.
Mutta eräs seikka sieti miettimistä — koska perikatoa oli tähänkin asti voitu välttää, ihmeellistä kyllä — niin vaaraa oli vastedeskin yritettävä torjua.
Ensiksikin oli selvää, että toistaiseksi olivat paperit turvassa.
Kardinaali ja madame Demidov eivät olleet nähneet mitään. Joko hänen ylhäisyytensä ei halunnut tai unohti näyttää naiselle salaista jousta, tai niin tehdessään hän lienee sattumalta näyttänyt kynttilänjalkaa, missä ei ollut salaisia papereita. Mutta naiset ovat luonnostaan uteliaita, halukkaita leikittelemään pikkuseikoilla, ja mikä hetki tahansa — Volenskin ajatukset eivät tahtoneet enää toimia; seuraukset olisivat liian kauheita. Varoittaisiko hän tovereitaan heti uhkaavasta vaarasta? Tunnustaisiko hän heille, että hän oli pettänyt heti ensimmäisenä päivänä heidän luottamuksensa? Hyödyttäisikö se mitään? Mitä he voisivat tehdä muuta, vaikka saisivatkin kuulla totuuden, kuin tyynesti odottaa mitä tuleman piti? Minne tahansa he menisivätkin, mitä tahansa he tekisivätkin, heidän olisi mahdotonta paeta Venäjän poliisin kaikkialle ulottuvaa kättä. Ei, parempi oli pitää heidät jonkin aikaa autuaallisessa tietämättömyydessä. Jos isku olisi tulossa, saisivat he sittenkin tietää kohtalonsa kyllin pian.
Nuori puolalainen istui, tunnin toisensa perästä pää käsien varassa koettaen miettiä joitakin keinoja voidakseen siepata kynttilänjalat takaisin, ryöstääkseen madame Demidovin, mutta kuinka ja miten?
Koko yön hän käveli edestakaisin huoneessaan. Oli täysi päivä, ennenkuin hän vaipui rauhattomaan uneen, ja unessa hän näki kahleita ranteissaan, hän oli tovereineen matkalla kolkon lumierämaan halki Itä-Siperian kaukaisia kaivoksia kohden, missä kuolema seuraa maanpakoa — varma hiipivä kuolema, vitkallinen kidutus, joka joskus kestää kokonaista kolme vuotta.