Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja pelänneet, mitä tuleman piti.
Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.
Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että kohtalokkaat paperit olivat turvassa?
Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.
Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.
Ellei —
Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä. Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.
Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan uutisia.
"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.
Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme, minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.