"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"
Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.
"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun, alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin, vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen. Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta. He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä miljoonien paras?"
Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.
He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät, mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa hetkessä heille tyrkyttäisi.
"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas, "terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja. Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille, että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille suoneet.
"Se ase on pelko. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella, silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"
Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus. Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.
"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.
Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki, ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.