Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna. Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.
Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut, että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi pienimpiäkään epäilyksiä.
Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat turvassa.
Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio, ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.
Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.
"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta. Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."
Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän salaisuuden.
Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden huoneeseen.
"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"
"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."