Hän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja hänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli antanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.
Hän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin.
Ja kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei
hänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan
Déroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.
Eräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan Fructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède Untolan kannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.
Déroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten kullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen niitä leyhytellessä.
»Madonna!» kuiskasi hän.
Hän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi kertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.
Mitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne sorea pursi heitä kiidätti?
Englanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja iloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat vielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään syleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet, jossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.
Déroulède kiersi käsivartensa hänen vyötäröilleen.
»Lemmittyni!» kuiskasi hän.