»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä käyntiin saatuani sen valmiiksi?»
»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».
Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä yli.
»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi, viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».
»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin hyödylliseen tarkoitukseen».
»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin isiltä perityin ylpeyden tuntein.
Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa, ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä, jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei muuta äyrinkään edestä.
Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä», oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.
Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen. Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.
He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi, että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista, yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili, ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama, oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa, kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä ihmisyyttäkään.