Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen, ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.
Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär, jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan, kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.
Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.
Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon. Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.
András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti, että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut. András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi arasti:
»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»
András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.
»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».
»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet pelasti. En…»
»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut edullisimmaksi».