V
VANHA SAITURI.
Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein kävelemään tasangolle päin.
Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja ryppyisiä käsiään.
Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän. Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin nimikirjoitus.
Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.
Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus, viha ja pahansuopa riemu.
Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää kilometriäkään.
Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin. Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja ivallisin huomautuksin.
Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven raosta ravintolaan.