»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!
»Aito unkarilainen todellakin»!
»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!
Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.
Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa.
»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.
»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.
»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».
»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».
Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.