Lexy. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne. (Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)
Morell (hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?
Lexy. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa tänne.
Morell (puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen — voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän laske leikkiä?
Lexy (vakavasti). En ensinkään.
Morell (miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella. Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)
Lexy. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja ottaa esille paperossin.)
Proserpine (kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.
Lexy (hämmästyen). Ah, Miss Prossy!
Proserpine (nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.