Don Juan. Ei sen todellisempia piruja, kuin te olette todellinen vallasnainen. Ei mikään ole todellista täällä. Se on juuri kirouksen kauhistus.
Vanha eukko. Tämä kaikki on hulluutta. Pahempaa kuin tuli ja käärmeet.
Don Juan. Teille ehkä on olemassa lohdutuskin. Esimerkiksi: kuinka vanha olitte muuttaessanne ajasta iankaikkisuuteen?
Vanha eukko. Elkää kysykö minulta kuinka vanha olin — aivan niinkuin minä olisin olento menneisyydessä. Minä olen 77.
Don Juan. Kypsä ikä, Señora. Mutta helvetissä ei siedetä vanhuutta. Se on liian todellista. Täällä me palvelemme rakkautta ja kauneutta. Koska sielumme ovat ikuisesti kirotut, viljelemme sydäntämme. 77-vuotisella naisella ei olisi ainoatakaan tuttavaa helvetissä.
Vanha eukko. Minkä minä iälleni mahdan, mies? Don Juan. Te unohdatte että olette jättänyt ikänne ajan valtakuntaan. Te ette ole sen enempää 77 kuin 7 tai 17 tai 27.
Vanha eukko. Tyhjää puhetta!
Don Juan. Miettikääppä, Señora. Eikö tämä ollut totta myöskin eläessänne maan päällä? Kun olitte 70, olitteko oikeastaan ryppyjenne ja harmaitten hiuksienne alla vanhempi kuin ollessanne 30?
Vanha eukko. En. Olin nuorempi. 30-vuotiaana olin hupsu. Mutta mitä hyödyttää tuntea itsensä nuoreksi kun kumminkin näyttää vanhalta?
Don Juan. Siinä näette, Señora, että ulkomuoto on vain harhakuva. Ryppynne valehtelivat aivan niinkuin usein tyhmän 17-vuotiaan hieno hipiä valehtelee peittäessään typerää mieltä, vanhettuneita aatteita ja hänen iälleen sopimattomia valheita. Täällä meillä ei ole mitään ruumista. Me näemme toisemme ruumiillisina siksi vain että olemme tottuneet kuvittelemaan toisiamme semmoisina eläessämme, ja me yhä vieläkin kuvittelemme samalla lailla, koska emme tunne mitään muuta tapaa. Mutta me voimme ilmestyä toisillemme minkä ikäisinä itse haluamme. Teidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa entinen ulkomuotonne takaisin, niin se tulee.