Octavius. Hän ei huoli minusta kanssaan.
Neiti Ramsden. Tietysti ei. Hän menee suoraa päätä tuon miehen luo.
Tanner. Luonnollisena seurauksena siitä siveästä kohtelusta, joka täällä on tullut hänen osakseen.
Ramsden (hyvin huolissaan). Kas niin Susanna! Siinä sen kuulet! Ja siinä on jonkun verran totta. Toivoisin että periaatteesi sallisivat sinun olla hiukan kärsivällinen tuota tyttö raukkaa kohtaan. Hän on hyvin nuori, ja kaikella on aikansa.
Neiti Ramsden. Oo, kyllä hän saa tarpeeksi myötätuntoisuutta miehiltä. Minua hämmästyttää sinun puheesi, Roebuck.
Tanner. Minua myöskin, erittäin iloisesti.
Violet ilmestyy ovelle. Hän on niin katumaton ja itsetietoinen nuori nainen kuin suinkin voi löytää kaikkein moitteettomimmin käyttäytyneiden naisten seassa. Hänen pieni päänsä ja pienoinen, päättävä suunsa, hänen puheensa ylpeä joustavuus ja hänen ryhtinsä huolellisuus, hänen pukunsa moitteeton komeus, johon kuuluu hyvin siro hattu sekä siinä kuollut lintu — kaikki todistaa että siinä on personallisuus, joka on yhtä vaarallinen kuin harvinaisen kaunis. Hän ei ole sireeni niinkuin Anna. Ihailu tulee hänen osakseen ilman mitään ponnistuksia hänen puoleltaan, ilman että hän siitä edes valittaakaan. Annassa on paljon veitikkamaisuutta, Violetissa ei yhtään, ja ehkei hänessä ole myöskään armoa. Ainoa mikä ehkä sitoo häntä, on järki ja ylpeys, vaan ei sääli. Hänen ääntään voisi luulla opettajattaren ääneksi, joka toruu pahasti käyttäytynyttä tyttöluokkaa, kun hän täydellisesti itseään halliten ja hiukan ylenkatseellisesti alkaa sanoa sanottavansa.
Violet. Tulin vain sanomaan neiti Ramsdenille että hän on löytävä minulle antamansa syntymäpäivälahjan, filigrani-rannerenkaan, taloudenhoitajan huoneessa.
Tanner. Tule sisään, Violet, ja puhele järkevästi meille.
Violet. Kiitos. Olen saanut vallan tarpeeksi perhekeskustelusta tänään. Samoin äitisi, Anna. Hän läksi itkien kotiin. Mutta kaikissa tapauksissa olen saanut selville minkä arvoiset muutamat niin sanotut ystävät ovat. Hyvästi.