"Rakas poikani", vastasin hänelle, "sellainen rohkeus, joka heittää meidät kuoleman suuhun, on vain hetkellistä rohkeutta. Usein se saa alkunsa ihmisten tyhjistä suosionosotuksista. Mutta on olemassa toisellaista rohkeutta, harvinaisempaa ja tarpeellisempaa, joka auttaa meitä ilman todistajia ja kiitoksen toivoa kestämään elämän jokapäiväisiä vastoinkäymisiä: se on kärsivällisyys. Se ei taivu muiden ihmisten mielipiteiden eikä omain intohimojemme yllytyksiin, vaan yksin Jumalan tahtoon. Kärsivällisyys on hyveitten rohkeutta."
"Ah", huudahti hän, "minulla ei siis ole hyveitä lainkaan! Kaikki asiat minua rasittavat ja saattavat minut epätoivoon."
"Sellaista hyvettä", vastasin, "joka aina on yhtenäinen, pysyvä ja muuttumaton, ei ole annettu meidän ihmisten osaksi. Keskellä moninaisten intohimojemme riehunaa järkemme usein hämmentyy ja pimentyy; mutta onpa valotorneja, joista saatamme uudelleen sytyttää soihtumme: ne ovat tieteet.
Tieteet, poikaseni, ovat meille taivaallinen apu. Ne ovat sen viisauden säteitä, joka maailmankaikkisuutta ohjaa; ja taivaallisen taidon valaisemana on ihmisen onnistunut kiinnittää niitä maahan. Päivän säteitten tavoin ne meitä valaisevat, ilahuttavat ja lämmittävät, sillä ne ovat jumalallinen tuli. Kuten tuli ne saattavat koko luonnon alamaiseksemme. Niiden kautta me yhdistämme lähellemme kaikki seikat, kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki ajat. Ne kutsuvat meitä takasin inhimillisen elämän järjestykseen. Ne hillitsevät himoja, ne tukehuttavat paheita, ne kiihottavat hyveihin niiden jalojen miesten antamain esimerkkien kautta, joita ne ylistävät ja joiden kunnianarvoisia kuvia ne alati meille esittelevät. Ne ovat taivaan tyttäriä, jotka astuvat alas maan päälle lievittämään ihmiskunnan kärsimyksiä. Nuo suuret kirjailijat, joihin ne ovat innostusta valaneet, ovat aina ilmautuneet aikakausina, jotka ovat olleet ihmiskunnalle vaikeimmat kestää, raakuuden ja tapainturmeluksen aikoina. Rakas poikani, tieteet ovat lohduttaneet miehiä, jotka ovat olleet vielä onnettomammassa asemassa kuin te nyt; sellaisia ovat olleet Xenofon, joka karkotettiin maanpakolaisuuteen tuotuaan kotimaahan kymmenentuhatta kreikkalaista; Scipio Africanusta väsyttivät roomalaisten herjaukset, Lucullusta heidän eripuraisuutensa ja Catinatia hovin kiittämättömyys. Kreikkalaiset, jotka kaikessa olivat niin kekseliäät, olivat asettaneet jokaiselle eri tieteitä edustavista Runottarista osan ymmärryksestämme hallittavaksi; meidän on siis niiden haltuun annettava intohimomme, jotta ne pitäisivät niitä kurissa. Niillä on sielunvoimiimme nähden sama tehtävä kuin Tuntien haltijoilla, jotka valjastivat ja ajoivat auringonjumalan hevosia.
Lukekaa siis kirjoja, poikani. Viisaat miehet, jotka niitä ennen meitä ovat kirjoittaneet, ovat edellämme astuneet kovanonnen polkuja, ojentavat meille kätensä ja kutsuvat meitä seuraansa, konsa kaikki elävät meidät hylkäävät. Hyvä kirja on hyvä ystävä."
"Oi", huudahti Paul, "minun ei tarvinnut oppia lukemaan niin kauvan kuin Virginia oli täällä! Hän ei ollut minua oppineempi; mutta kun hän katsahti minuun ja kutsui minua ystäväksensä, oli minun mahdoton olla surullinen."
"Epäilemättä", vastasin, "ei löydykään sen miellyttävämpää ystävää kuin morsian, joka meitä lempii. Naisella on sitä paitsi aina hilpeää iloisuutta, joka hälventää miehen murheet. Hänen sulonsa haihduttavat synkät aaveet mielestämme. Hänen kasvoillansa päilyy aina suloinen lumousvoima ja luottamus. Mikä ilo ei olisi lisäytynyt hänen ilostansa? Mikä otsa ei kirkastuisi hänen hymystänsä? Mikä viha voisi vastustaa hänen kyyneleitänsä? Virginia palaa paljon viisaampana kuin te olette. Hän on varmaan hyvin hämmästyvä nähdessään, ettei puutarha ole vielä täydessä kunnossa — hän, joka ei muuta ajattele kuin sen kaunistamista, huolimatta sukulaisensa vainouksista siellä kaukana äidistänsä ja meistä."
Ajatus Virginian piakkoisesta palaamisesta rohkaisi uudelleen Paulin mieltä, ja hän ryhtyi taasen peltotöihinsä. Hän tunsi tuskainsakin keskellä itsensä onnelliseksi, kun sai saattaa työnsä sellaiseen loppuun, joka miellytti hänen palavaa rakkauttansa.
Eräänä aamuna, päivän valjetessa (se oli joulukuun 24 päivänä 1744) Paul näki ylösnoustuaan valkean lipun liehuvan Vartijavuorella. Se oli merkkinä, että merellä joku laiva oli tullut näkyviin. Paul juoksi kaupunkiin kuulustelemaan, oliko sillä mitään tietoja tuotavana Virginiasta. Hän jäi sinne odottamaan satamaluotsia, joka tavallisuuden mukaan oli purjehtinut vastaan merelle tunnustelemaan laivaa. Tämä mies palasi vasta illalla. Hän kertoi kuvernöörille, että laiva, josta tulomerkki oli annettu, oli Saint-Géran, kantava seitsemänsataa tonnia ja päällikkönään kapteeni Aubin; että se oli vielä neljän peninkulman päässä maasta ja laskisi vasta seuraavan päivän iltapuolella Port-Louis'n satamaan, jos tuuli olisi suotuisa. Tällöin oli vielä ilma aivan tyven. Luotsi jätti kuvernöörille kirjeet, jotka laiva oli tuonut Ranskasta. Niistä oli yksi rouva de La Tourille, Virginian käsialalla kirjoitettu. Paul sen heti sieppasi, suuteli sitä innostuneena, pisti sen taskuunsa ja juoksi kotiinsa. Jo kaukaa nähtyään omaisensa, jotka odottivat hänen palaamistaan Jäähyväisten kalliolla, heilutti hän kirjettä korkealla ilmassa, voimatta puhua sanaakaan; ja heti kokoutuivat kaikki rouva de La Tourin majaan saamaan selkoa kirjeen sisällöstä. Virginia kertoi siinä äidillensä, miten pahasti isotätinsä oli menetellyt hänen suhteensa, ensin tahtoen naittaa hänet väkisin, sitte tehden hänet perinnöttömäksi ja viimein lähettäen hänet takasin sellaiseen aikaan, jolloin hän voi saapua Isle de Franceen vasta myrskyisenä vuodenaikana; turhaan oli hän koettanut lepyttää tätiään muistuttamalla missä kiitollisuudenvelassa hän oli äidilleen ja lapsuudentuttavilleen, mutta oli häntä vain pidetty puolihupsuna tyttönä, jonka pää oli sekasin romaanihaaveista; hänen hellin toiveensa oli nyt vain saada nähdä ja syleillä rakkaita omaisiaan, ja olisi hän tyydyttänyt tämän halunsa jo samana päivänä, jos kapteeni olisi sallinut hänen astua luotsin veneeseen. Tämän oli kapteeni kuitenkin kieltänyt, koska maihin oli vielä pitkältä ja meri aaltoili vahvasti, vaikka ilma olikin tyyni.
Tuskin oli kirje saatu luetuksi, kun koko perhe riemuiten huusi: "Virginia on tullut!" Emännät ja palvelijat, kaikki halailivat toisiansa. Rouva de La Tour sanoi Paulille: "Rakas poikani, käy sinä ilmoittamaan naapurillemme Virginian tulosta." Samassa Domingo sytytti tulisoihdun ja läksi Paulin kera astumaan minun asuntoani kohti.