[1] Kaapelinmitta 120 vanhaa syltä. Suom. muist.
Tämän kauhean näyn huomatessaan merimies yksinään hyppäsi mereen; ja Virginia, joka näki välttämättömän kuoleman edessään, kääri toisella kädellä hameensa ja laski toisen sydämmelleen; ja luoden kirkkaat silmänsä korkeuteen näytti hän todellakin enkeliltä, joka lähtee lentämään ylös taivaisiinsa.
Oi sitä hirveätä päivää! Kaikki silloin hukkuivat. Meri viskasi kauvas maalle muutamat katselijoista, joita säälin tunne oli saattanut pyrkimään Virginialle avuksi, samatekuin sen merimiehenkin, joka oli tahtonut uimalla pelastaa hänet. Päästyään ilmi kuoleman kidasta lankesi tämä mies polvilleen rannan hiekalle ja lausui: "Oi Jumalani! Minun henkeni olet säästänyt; mutta mielelläni olisin sen uhrannut sen jalon neidin edestä, joka ei sallinut minun riisua häntä alasti kuten itse olin!" Domingon kanssa vedimme onnettoman Paulin ylös aallokosta; hän oli tunnotonna ja veri juoksi hänen suustansa ja korvistansa. Kuvernööri antoi hänet haavalääkärien hoitoon; ja sill'aikaa kävelimme me pitkin rannikkoa etsien, eivätkö laineet olisi tuoneet sille Virginian ruumista. Mutta kun tuuli oli äkisti kääntynyt, kuten hirmumyrskyn aikana on tavallista, suretti meitä ajatus, ettemme voisi edes osottaa tyttöparalle viimeistä kunnioitustammekaan. Jätimme tämän paikan raskaalla mielellä; ja koko haaksirikosta, jossa niin monet olivat surmansa saaneet, murehutti kaikkia vain yhden ainoan kuolema. Monet, jotka olivat nähneet tuon jalon nuoren neidon surullisen lopun, epäilivät jo Kaitselmuksen olemassaoloa; sillä onnettomuuksia tapahtuu maailmassa niin hirveitä ja vallan ansaitsemattomia, että viisaankin ihmisen luottamus alkaa horjua.
Tällä välin oli Paul, joka alkoi tulla tuntoihinsa, saatettu erääseen naapuritaloon, kunnes hän kykenisi siirrettäväksi omaan kotiinsa. Minä lähdin Domingon kanssa valmistamaan Virginian äitiä ja hänen ystävätärtään vastaanottamaan sanomaa tästä onnettomuudeniskusta. Tultuamme Lataniers-virran laaksoon, tapasimme siellä muutamia neekereitä, jotka tiesivät meren heittelevän paljon laivanpirstaleita vastaisella puolella olevaan lahdelmaan. Laskeusimme sinne, ja ensimmäinen esine, minkä näimme rannalla, oli Virginian ruumis. Se oli puoleksi hiekan peittämä ja makasi samassa asennossa, jossa hänen olimme nähneet hukkuvan. Hänen kasvonpiirteissään ei ollut mitään huomattavaa muutosta tapahtunut. Silmänsä olivat suletut, mutta hänen otsallaan loisti vielä kirkas hohde; vain kalman kaamea sini oli jo sekautunut poskien kalpeihin ruusuihin. Toinen käsi piti kiini hameesta, ja toinen, jonka hän oli painanut poveansa vasten, oli pusertunut lujasti nyrkkiin ja kangistunut. Vaivalla sain sen avatuksi ja näin siinä pienen lippaan; mutta kuinka hämmästyinkään, kun tunsin sen Paulin kuvaksi, josta hän oli luvannut ei ikinä luopuvansa. Nähdessäni tämän viimeisen muiston tuon kovaonnisen tytön uskollisuudesta ja rakkaudesta itkin katkerasti. Domingo puolestaan löi rintoihinsa ja täytti ilman haikeilla valitushuudoillaan. Kannoimme Virginian ruumiin erääseen kalastajamökkiin, missä annoimme sen köyhäin malabarinaisten huostaan, jotka myöskin pitivät huolen sen pesemisestä.
Heidän käydessään käsiksi tähän surulliseen työhön aloimme me astella kotiin päin. Siellä tapasimme rouva de La Tourin ja Margareetan rukoilemassa ja odottelemassa uutisia laivasta. Heti minut nähtyään edellinen huudahti: "Missä on tyttäreni, rakas tyttäreni, mun oma lapseni?" Arvatessaan minun vaitiolostani ja kyyneleistäni onnettomuutensa koko suuruuden vaimo parka antautui tykkänään ahdistuksen ja tuskan valtaan; hän kykeni vain huokailemaan ja nyyhkyttämään. Margareeta huusi: "Missä on minun poikani, en näe poikaani!" Ja hän meni tainnoksiin. Riensimme auttamaan häntä; ja kun hän jälleen oli toipunut, vakuutin hänelle Paulin elävän ja olevan kuvernöörin hoidossa. Hän kokosi nyt kaikki voimansa vaaliakseen ystäväänsä, jota alinomaa kohtasi pitkällinen pyörrytys. Rouva de La Tourin kärsimykset tänä yönä olivat kauheat; ja niiden kestäväisyydestä tulin tuntemaan, ettei mitään murhetta voi verrata äidin tuskaan. Vähän toivuttuaan niistä hän silmäsi jäykästi ja kolkosti taivaalle. Turhaan hänen ystävättärensä ja minä pusersimme hänen käsiään, turhaan puhuttelimme häntä mitä hellimmillä hyväilynimillä; hän näytti olevan aivan tunteeton näille vanhan ystävyytemme osotuksille, ja hänen ahdistetusta rinnastaan nousi vain sydäntäsärkeviä huokauksia.
Aamulla tuotiin Paul kotia kantotuolilla. Hän oli tullut tajuihinsa, muttei voinut virkkaa sanaakaan. Hänen yhtymisensä äitinsä ja rouva de La Tourin kanssa, jota aikaisemmin olin niin pelännyt, tekikin näihin paljon paremman vaikutuksen kuin koko minun tähänastinen huolenpitoni. Lohdun säde ilmestyi molempain onnettomain äitien kasvoille. He istuivat kumpikin hänen vierelleen, syleilivät ja suutelivat häntä; ja heidän kyyneleensä, joita murheen ylenpalttisuus tähän asti oli pidättänyt, saivat nyt vapaasti vuotaa. Paulkin sekotti kyyneleensä heidän kyyneleihinsä. Kun luonto täten oli näiden kolmen kovaosaisen tilaa lievittänyt, seurasi pitkällinen väsymys heidän väkivaltaista tuskaansa ja vaivutti heidät sikeään, milteipä kuolemankaltaiseen uneen.
Herra de La Bourdonnaye lähetti minulle salaa tiedon, että Virginian ruumis oli hänen käskystään tuotu kaupunkiin sieltä vietäväksi Pamplemoussen kirkkoon. Läksin sen vuoksi paikalla Port-Louis'hin, missä tapasin kaikkein piirikuntain asukkaita kokoutuneina Virginian hautajaisiin, aivan kuin olisi saari hänessä kadottanut kalleimman aarteensa. Satamassa olivat laivat vetäneet raakapuunsa ristiin ja lippunsa puolimastoon, ja tykeillä ammuttiin laukauksia aina pitkäin väliaikain päästä. Krenatöörit alottivat ruumissaaton. Heidän kiväärinsä olivat lasketut, heidän pitkiin suruharsoihin verhotut rumpunsa kumahtelivat kolkosti, ja syvä alakuloisuus kuvastui noiden soturien kasvoista, jotka niin monasti ennen olivat silmää värähyttämättä kohdanneet kuoleman kasvoista kasvoihin. Kahdeksan neitoa saaren kunnioitetuimmista perheistä valkeisiin vaatteihin puettuina ja palmunoksia kädessä kantoi jaloavuisen toverinsa kukilla peitettyä ruumista. Pienistä lapsista kokoonpantu laulukuoro seurasi heitä virsiä veisaten; sitte astuivat saaren ylhäisimmät asukkaat ja hallitusmiehet, niiden etunenässä kuvernööri, ynnä lopuksi muuta väestöä.
Näin oli hallitus saattueen järjestänyt osottaakseen kunnioitustaan Virginian hyveille. Mutta kun hänen ruumiinsa täten oli saapunut tämän vuoren juurelle, juuri näitten majojen kohdalle, joitten koko onnena hän niin kauvan oli ollut ja jotka hänen kuolemansa nyt oli tehnyt epätoivon asunnoiksi, joutui koko hautajaiskomeus hämminkiin: virret ja laulut vaikenivat, eikä koko lakeudella kuulunut muuta kuin huokauksia ja nyyhkytyksiä. Nuorten tyttöjen nähtiin silloin joukottain rientävän naapurimajoista koskettelemaan Virginian ruumisarkkua huiveillaan, helminauhoillaan ja kukkaskiehkuroillaan, kunnioittaen vainajaa kuin pyhimystä. Äidit rukoilivat Jumalalta sellaista tytärtä kuin hän, pojat yhtä uskollista lemmittyä, köyhät yhtä hellää ystävää ja orjat yhtä hyvää haltijaa.
Hautausmaalle saavuttua laskivat neekerinaiset Madagaskarista ja kafferit Mozambiquesta hedelmäkoreja arkun ympärille ja ripustivat vaatekappaleita lähellä kasvaviin puihin; Bengalista ja Malabar-rannikolta kotosin olevat hindut toivat häkkejä täynnä lintuja, joille antoivat vapauden Virginian haudalla. Siten ottivat kaikenlaiset kansanheimot osaa tämän rakastettavan olennon aikaiseen katoon; ja niin suuri oli onnettoman viattomuuden valta, että se yhdisti eri uskontoja hautansa ympärille!
Täytyi tosiaan asettaa vahteja hänen hautansa ympärille ja karkottaa etäämmälle joitakuita köyhiä tyttöjä, jotka väkisin tahtoivat syöstä hautaan, sanoen ettei heillä nyt enää ollut mitään lohtua koko maailmassa toivottavana ja että he tahtoivat kuolla yhdessä sen olennon kanssa, joka oli ollut heidän ainoa hyväntekijänsä.