Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.
— Vastaa nyt, Söyrinki!
— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.
— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet siitä vastuussa.
Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti
Bechiin ensimäisellä rivillä.
Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan.
Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.
Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen tapansa — melkein uhallisesti:
— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.
Opettaja Lange puri huultaan.
— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi,
Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut.
Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.