Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin käsin. Ohimot kuumottivat.
— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä! Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen hänelle.
— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!
Opettaja Lange poistui.
Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui kumartuneena katsellen vihkoansa.
Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.
Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.
Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti lakkaamatta — Antti Bechin selkään.
Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.