Hän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt pyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta "Isämeidän rukouksen" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen tarkoituksensa.
Mikko Tiukkatuuli luki "Isämeidän". Sitten hän jatkoi matkaansa.
Puoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä kaupunginvouti Bechille.
— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?
— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä puolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä meni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku hänen järjestään.
— Anteeksi, herra kamreeri!
— Sinä, Antti!
— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoa
Teille, että Mikko oli minun luonani tänään…
— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi.
Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.