Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.
»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes tapahtuu jotakin.»
»Niin.»
Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja ympärillä tutkimatonta seutua!
IV
Hän ajatteli Hill-katua.
Omaa asuntoaan — sen kimmoisia vuoteita! Sen pehmeitä, nauhareunaisia peitehuopia, paksuja, haahkanuntuvilla täytettyjä patjoja! Sen kaksinkertaisia ikkunoita ja niiden paksuja verhoja, jotka estivät Lontoon talven henkäykset tuntumasta.
Kaukana Lontoossa vallitsi kaduilla kostea ja sumuinen kylmyys, muuttaen ihmiset väriseviksi, märiksi vaatemytyiksi. Tälläkin hetkellä tarjoili kadunkulmassa värjöttävä, mustahattuinen kukkienmyyjätär kaupaksi orjantappuroita ja misteleitä sekä Etelä-Ranskasta karkoitettuja kukkia — neilikoita ja ensimmäisiä mimosia. Raskaasti liikkuvien moottoriomnibussien seinät olivat täynnä myymälöiden komeita joulumyynti-ilmoituksia.
Kaikki se oli hirveän kaukana! Tuntui samanlaiselta kuin jonkun toisen taivaankappaleen ajatteleminen… täällä, tässä lämpöisessä päivänpaisteessa, näissä virkistävissä, mutta leudoissa tuulahduksissa.