»Kyllä», huusi tyttö vastaan.
»Saanko tuoda teille aamiaista?»
»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.
»Sepä hyvä. Tulen nyt.»
Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.
Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia — tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.
Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää. Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.
Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.
»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»
»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»