Margaret alkoi reipastua. Mount puheli vienosti kuten sairaalle pienokaiselle… Ikäänkuin sattumalta, mutta ystävällisesti hän ehdotti, että kenties neiti Verity nyt valitsisi itselleen uimapaikan. Hän itse oli varhain aamulla mennyt veteen nuotiopoukaman rannasta. Ehkä neiti Veritystä olisi parempi se lahdeke, jonka lähellä hänen luolansa oli.
II
Heti yksin jäätyään Margaret alkoi valmistautua uimaan. Ensimmäistä kertaa meri nyt näytti hänestä välkkyvän houkuttelevasti. Oi, kuinka siunatun huojentavaa oli riisua yltään niin kauan käytetyt vaatteet!
Pois tämä laina-asu — villatakki ja tweedkankainen hame. Pois likainen, ryppyinen trikoo. Pois silkkiset, joustavat liivit. Pois ohuet, ranskalaiset liinavaatteet — vaalean kellertävät ja aikoinaan somat kuin äsken auenneen Islannin unikon terälehdet. Niin, mutta ne olivat pahasti kärsineet haaksirikosta, ummehtuneesta hajusta, höyrypurren ilmasta ja iltapäiväisestä raadannasta! Riemuissaan Margaret riisui vaatekappaleet yltään, laski ne hietikolle, pannen kiviä niiden päälle, ettei tuuli päässyt niitä lennättämään, pisti niiden sekaan rannekellonsa ja kalisevat helynsä ja kääntyi sitten hymyilevälle merelle päin.
Johtuiko hänen mieleensä Deauvillen uima-asu? Veripunainen kumipäähine, tulipunainen satiinireunuksinen tunikka ja housut, joissa oli delfiinikuvioita ja jotka päättyivät pitkiin, tulipunaisiin silkkisukkiin. Siihen asuun puettuna hän oli käyttänyt valkeasta vohlannahasta valmistettuja rantakenkiä, joiden nauhat oli palmikoitu ristikkäin pohkeiden ympärille. Lisäksi oli hänellä ollut valkeasta, vankasta satiinista tehty vaippa, johon oli painettu jättiläiskokoisia, punakeltaisia meritähtiä. Se oli näyttänyt ihastuttavalta Tatlerin valokuvassa, hulmuten ja lepattaen tuulessa, taustana rantakaistale, uljas kasino, viiruisia kylpytelttoja, liehuvia lippuja, kukkaryöppyisiä pengermiä — kaikkea, mitä merikylpylässä konsanaan on.
Mitään sellaista ei ollut täällä. Vain helminauha kaulassaan Margaret juoksi neitseellisen lahdekkeen veteen.
III
Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy kaikissa saarikirjoissa — sinisen veden pinnalle ilmestyvää, pahaenteistä, mustaa kolmiota.
Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle päin.
Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja hankasi sillä itsensä kuivaksi.