X luku
Etäinen kutsu
I
Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.
Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa ajamana tähyilemään herra Lloydia…
Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta vartijasta! … Se oli kerrassaan liikaa…
Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä) lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille. Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet, sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi. Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt. Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.
Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän näki »sen».
Siellä oli tarinain mukainen »pilkku taivaanrannalla»…
Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti pohjoiseen päin! … Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se oli kenties tytön etusormin pituinen.