»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»
»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»
Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.
Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut niitä huomannutkaan.
II
Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä. Mikä odottamaton onni!… Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden väliin oli pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä omenia. Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää, punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!
Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet ensimmäisen saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti entistä pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän, Mount, oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia, oikeata leipää ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut maistanutkaan ruokaa hänen lähdettyään)… Hän ei enää ikinä tapaisi Lloyd-vanhusta eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.
Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.
Margaret taas —
Häntä vaivasi se omituinen turtumus, jota ihmiset nimittävät »ei minkään ajattelemiseksi».