Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:
»Tännepäin —!»
Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä vasten.
Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa…
Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä ihmisolento.
»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»
Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen. Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»
»Halloo! Olen täällä!» kirkui hän. »Täällä — »
»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»
Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen käsivarteensa.