Hän ei hievahtanut. Kerran hänen huulensa liikkuivat.
Mount, perin hillitty, nuori nykyajan ihminen, kiitti kaikkia jumaliaan siitä, että hänen oli juuri onnistunut taltuttaa itsensä.
Sopivaisuusvaistot — sääli — Se tunne, että »hänen, lempo soikoon, oli näyteltävä osansa loppuun» — kaikki se ei olisi semmoisenaan jaksanut pitää aisoissa alkeellisia intohimoja. Se oli vaatinut väkevästi, yllättänyt hänet äkkiä, huutanut rajusti: »Minä tahdon tämän tytön omakseni. Minun on saatava hänet. Nyt!»
Tätä intohimoa vaientamaan oli tullut jotakin samanluontoista kuin se itsekin oli ja myöskin jotakin säälin ja ritarillisuuden tapaista — ja myöskin koko sen heimon pää — rakkaus!
Hän rakasti Margaretia. Hänet, joka niin kovasti pelkäsi rakkautta, oli hänen vihollisensa löytänyt, samoin kuin myrskyä pelkäävän tytön hirmu oli löytänyt hänet. Ja nyt hän tiesi rakastavansa…
Hänen oli saatava tuo tyttö omakseen, mutta ainoastaan, jos hän tahtoisi, ainoastaan miten ja milloin hän tahtoisi…
Hänen käsivarsillaan lepäävä Margaret liikahti, ja häntä peloitti, että tyttö heräisi.
Mutta ei. Yhäti sikeässä unessa hän teki luonnollisen, liikuttavan eleen kuten nukkuva lapsi. Hänen sormensa olivat puolittain nyrkissä, ja hän oli huitaissut kädellään työntääkseen Mountia vähän kauemmaksi. Nukuksissa hän sijoittui mukavammin selkä kallioseinää vasten ja käänsi sekavatukkaista päätään. Hänen kasvonsa, hänen pienet, unesta punehtuneet viattomat kasvonsa olivat vielä Mountin käsivarren ja rinnan varassa.
Hän nukkui huolettoman turvallisesti.
Mies ei liikahtanut.