Mutta vaikka auto vierikin nopeasti eteenpäin, sujahdellen rinteitä ylös ja alas kuin terrieri, tuntui palaaminen Margaret Veritystä raskaalta ja hitaalta.
Huumaantuneena hän eli ne tunnit matkustaessaan seudussa, joka (oltuaan ensin jyllään kallioinen ja karu) painui metsiksi ja kukkaisiksi laaksoiksi, joissa koukerteli afrikkalaisen kasvullisuuden, vihreälehtisten ja punakukkaisten kaktuksien reunustamia teitä. Ensimmäiset heitä vastaan tulleet laumat pieniä, laihoja vuohia, autot, harmaakasvoiset, muuleilla ratsastavat naiset, rämisevät kyytivaunut… kaikki ne olivat Margaretista outoa, ikäänkuin hän olisi ollut poissa vuosikausia…
VIII
»Oletko väsynyt, rakas?»
»En —»
Hänet oli vallannut vastavaikutus. Hän tuskin ajatteli kuumeista toimintaa, joka odotti heitä kaupungissa — selitykset, kohtaukset — kaikkien sanomiset ja tekemiset ennen kuin heidän hätäinen, konsulin suorittama vihkimisensä tapahtuisi.
Hänen innostuksensa oli haihtunut. Hänen sielunsa silmien eteen ei kohonnut profetallisia kuvia heidän onnellisesta avioliitostaan, heidän yhteiselämästään, viehättävästä kodista Sussexissa, meren rannalla, jossa kaikki nummet olisivat hänen pienokaistensa — pikku Charlesin ja Ericin — leikkikenttinä… Hän ei nähnyt vilahdustakaan onnesta… Vaikka hän nojasikin autossa olkaansa rakastettunsa olkapäähän, oli hän kuitenkin surullinen.
Ei; se ei johtunut myöhästyneistä omantunnon vaivoista, siitä tuskasta, että hän oli häätänyt toisen tytön pois tältä paikalta. Vain kerran oli Margaret ajatellut Enidiä, jonka kirje parhaillaan odotti »Archie-parkaa» Mountin kerhon vihreällä kirjetaululla. Margaret oli miettinyt: »Jos se tyttö olisi rakastanut häntä, olisihan muuttanut Archien toisenlaiseksi…
Minä olen muuttanut hänet.»
»Kaikki menee piloille», jupisi hän.