V
Tällä tavein arvosteltu tyttö istui pöydän toisella puolella punatukkaisen Ericin ja loordi Oddleyn välissä.
Nukkemainen nuorukainen osoitti sormellaan Margaretin kaulassa olevaa helminauhaa. En tiedä, mitä hän siitä sanoi. Kuulin Margaretin tympeäsointuisen vastauksen (niin: hän oli ollut sama lapsi, joka oli nauranut niin paljon, nauranut niin, että riemuisa, värähtelevä ääni oli kiirinyt ympäri huvilan ja pannut sen kajahtelemaan!)
… »Eikö se ole hävyttömän harmillista», virkkoi hän venytellen. »En jaksa käsittää mistä se johtuu. Jotkut niistä menettävät kiiltonsa tyyten. Ja katsokaahan tuota pientä, joka on nauhan päässä, soljen vieressä! Se on tulemaisillaan nokimustaksi.»
»Niinpä niin, jollet tahdo pestä kaulaasi —» naljaili Eric-poika. »Jollei nuori Margaret suvaitse pestä kaulaansa, niin mitä voi odottaa?»
Toiset ajat, toisenlaiset kohteliaisuudet.
Violet Verityn (tai sanokaamme Violetin äidin) aikaiset Ericit olisivat lausuneet jotakin rakastettavaa, jotakin siihen suuntaan, että kaikki helmet näyttävät himmeiltä sellaisella kaulalla. (»Mihin, armaani, vertaisin silmiäsi? Kristalli on sameata», valitti Elisabethin aikainen rakastaja.) Nämä uusyrjöläisen ajan kavaljeerit laskivat vähäsen liian kauan pilaa siitä, ettei Margaret taipunut pesemään kaulaansa.
»Eipä silti, että pesemätön kaula olisi pahaksi helmille. Päinvastoin: kerron teille siitä.» Nyt otti Cynthia Oddley puheenvuoron, ja kaikki kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, kun hän pakinoi: »Eräs näyttelijätär-ystävättäreni oli saanut ihmeen kauniita helmiä, mutta kuinka murheellista: hän on sellaisia ihmisiä, joille helmet eivät sovi. En tarkoita, ettei hän näytä hyvin hauskalta, kun hänellä on niitä kaulassaan; hän on tosiaankin haaveellisen kaunis. Teidän täytyy tutustua häneen. Hän näyttää Domerquelta, ja hänen ilmeensä on viehättävä, häijy. Vikana ei ole se, vaan se, että hänessä on jotakin, mikä pilaa helmet. Näin hänet tuonnottain; hänellä oli helmet kaulassaan, ja ne olivat ihanat… Huomautin: 'Kas vain! Sinähän väitit helmien muuttuvan kauheannäköisiksi pidettyäsi niitä jonkun aikaa, mutta nämä ovat suorastaan jumalalliset juuri nyt!' Hän vastasi: 'Niinpä kyllä, Cynthia; ne ovat juuri äsken olleet muokattavina.' 'Muokattavina'? kummastelin. 'Mitä tarkoitat?’ Ja hän kertoi, mitä hän niille teki. Hän tuntee perin kammottavan vanhan naisen, erään Hoxtonissa asuvan juutalaisakan, ja vie aina helmet hänelle. Tämä vanha, lihava, tuikea, likainen akka panee helminauhan lihavaan, rasvaiseen kaulaansa (joka otaksuttavasti on kokonaan hautautunut hänen leukojensa ja helyjensä sekaan) ja pitää niitä yhtä mittaa kolme päivää ja kolme yötä. Ja sitten ne saavat takaisin välkkeensä, joka kestää himmentymättömänä jonkun ajan. Ja kun ne taaskin tummenevat, vie tuttavani ne taaskin uudistettaviksi ja niin edelleen. Minähän voin ottaa selkoa velhosta, Peggy, ja sinä voit antaa hänen kiilloittaa omat helmesi.»
»Voi, Cynthia, onko minun se tehtävä? Minua inhoittaa helminauhani kastaminen hoxtonilaisessa nesteessä! Se on kammottavaa», valitti Margaret veltosti. »Mutta jotakin pontevaa on tehtävä. Se ei ole luulottelua, että nämä käyvät himmeiksi. Helmetkin ovat sairaita. Eikö totta, setä Tom?»
Tom-setä vastasi, nyökäten lyhyesti: »Varmasti. Helmissäkin on tauteja,
Margaret.»