Kuohuksissaan hän ajatteli: »Mutta minullehan on levitetty peitteeksi turkisvuorinen vaippa — täällä on varmasti ollut joku. Jonkun tai joidenkuiden on täytynyt joutua haaksirikkoisina tänne samalla kuin minäkin. Missä he siis ovat? Ovatko he kaikki poistuneet? Jättäneet minut?»
Ei vastausta. Ei mitään muuta elonmerkkiä kuin ilmassa, korkealla ilmassa, kallioiden yläpuolella leijaileva parvi valkeita lintuja, jotka silloin tällöin syöksähtelivät alaspäin. Aava, alukseton ulappa, asumaton ranta. Kaunis, kimalteleva lahdelma, jonka pinta väreili hiljaa. Mutta ei ainoatakaan purjetta. Ei ainoatakaan ihmistä.
»Ja minun on nälkä. Olen hirveän nälkäinen.»
Oli kulunut vuosia siitä, kun Margaret oli viimeksi sitä tuntenut. Ei niiden aikojen jälkeen, jolloin hän Englannin kurjimpien säiden vallitessa oli tarponut Sussexin nummien poikki johonkin etäiseen maalaistaloon noutamaan äidilleen haudottavia munia ja tuoksahdettuaan sisälle punakkana sateesta ja ponnistuksesta käynyt tee-illallisen kimppuun nälkäisenä kuin susi.
Ritzissä oleilijat eivät tunne tätä alkeellista, pakottavaa tarvetta.
»Armias taivas, olen nääntymäisilläni nälkään. Vatsani on yhtä tyhjä kuin tämä paikka. Olen menehtymäisilläni.»
Hän oli nälkiintynyt eikä löytänyt muuta syötävää kuin meriruohoa, ja hänestä tuntui, että hän oli paastonnut viikkokausia… (Todenperäisesti hän oli vasta viisi minuuttia sitten avannut silmänsä tässä ihanassa paikassa.)
Avuttomin silmin hän katseli merilokkeja, jotka piirtelivät näkymättömiä kiehkuroita sinertävään ilmaan. Lokeilla ei ollut hätää; ne tiesivät, miten, milloin ja missä syöksyä ruokansa kimppuun. Vain hän, valmistumaton, harjaantumaton, aseeton, heikosti kehittynyt, liioitellun sivistyksen pilaama ihmisolento, oli ymmällä ja avuton. Mitä hän saattoi tehdä? Mitä?
V
Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun — joku vihelsi! Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista foxtrotin säveltä: