Sitten hänen älyllinen puolensa vihdoin virkosi. Aluksi oli ollut huumautuneena nälästä, sitten nälän tyydyttämisestä. Nyt hän halusi kysellä kymmeniä asioita.
Kumartuen eteenpäin istuessaan kivijärkäleellään hän alkoi huolestuneena: »Herra Mount —»
»Neiti Verity.»
Mount katsoi häntä suoraan silmiin.
VIII
On olemassa sellainen teoria, etteivät ne, joilla on jotakin salattavaa, voi katsoa kysyjää suoraan silmiin. Tämän teorian kannattajat eivät ole milloinkaan nähneet sitä Archie Mountin sinisten silmien poikamaista, avointa, vilpitöntä katsetta, joka valaisi hänen vaatimattomia, miellyttäviä kasvojaan.
Sillä hetkellä hän aprikoi: »Mitähän nyt? Mitähän minun nyt pitää sano tuolle lemmon tytölle?»
Tytön ajatukset pulppusivat esille huiskin haiskin; monista kysymyksistä ei tärkein aina ensimmäisenä pääse kuuluville.
»Mikä on tämän maan nimi? Kuka puki ylleni nämä kummalliset vaatteet? Kenen ihmeen on tämä vanha, tweedkankainen hame? Entä miten olen saanut jalkaani Violetin sukat? Olemmeko troopillisessa vyöhykkeessä? Miten on käynyt kelvottomalle purrellenne? Vajosiko se meren pohjaan? Entä miten on kaikkien aluksessa olleiden laita? Missä on setä Tom? Varmasti hän oli purressa. Ei kai hän ole hukkunut? Hän puhutteli minua, kun tulimme maihin, eikö totta? Minne hän siis on mennyt? Ja kuinka kauan oikeastaan olimme merellä ennen haaksirikkoa? Onko tämä joku Etelämeren saari kuten Paratiisin lapsissa tai Vinoon menneessä tai Epävirallisessa kuherruskuukaudessa ja Rupert Brookin runoelmissa? Se näyttää ihan sellaiselta, mutta kuinka kauan kesti, ennen kuin saavuimme tänne? Miten Wallacen on käynyt? Kuinka paljon kello on, mikä viikon päivä nyt on, onko nyt vielä joulukuu ja kuka minut viime yönä kantoi luolaan? —» Hänen mielessään pyöri tällaisia kysymyksiä, mutta ääneen hän lausui ensiksi:
»Niin, se miehentakki, joka oli pantu ylleni — jätin sen luolaan —»