Wienissä vallitsi ääretön hämmästys ja suru. Vaununi ohitse ajoi useita vaunuja, jotka olivat haavoitettuja täynnä — koetin katsoa noihin vaunuihin, olisiko Fredrik haavoitettujen joukossa, mutta en voinut. Jos hän sitäpaitsi olisi tuotu Wieniin, olisimme kyllä saaneet siitä tiedon.
Menin erääseen hotelliin, järjestin ja panin kokoon ostamani tavarat, kirjoitin kirjeen isälleni, puin itseni yksinkertaiseen ja käytännölliseen matkapukuun ja läksin pohjoiselle asemalle. Aivan kuin jostain päähän pistosta toimitin kaikki tehtäväni.
Asemalla oli suuri liike. Kaikki odotussalit, porraskäytävät, asemasillat olivat haavoitettuja täynnä. Muutamat niistä olivat juuri kuolemaisillaan. Kaikkialla vilisi ihmisiä, sairaanhoitajia, terveys-sotamiehiä, laupeudensisaria ja lääkäreitä. Miehiä ja naisia virtaili salin läpi, etsien haavoitettujen seasta sukulaisiaan, tahi jakaen viiniä, sikaareja ynnä muuta haavoitetuille. Rautatien-henkilökunta koetti estää liiallista tungosta; minuakaan ei tahdottu päästää eteenpäin.
— Mitä te tahdotte? On kielletty antamasta sairaille ruoka- ja juomatavaroita. Kääntykää komitean puoleen, siellä otetaan kaikki lahjat vastaan.
— Ei, ei, — sanoin minä, — minä matkustan täältä. Milloin menee seuraava juna?
Pitkän odotuksen perästä sain tietää, että useimpain junien kulku oli lakkautettu, koska rata piti pitää vapaana haavoitettujen kuljettamista varten. Tänään ei mennyt mitään matkustajajunaa. Ainoastaan kaksi junaa menisi Königgrätzin läheistöön, yksi reserviväen kanssa ja toinen vieden lääkärejä, sairaanhoitajia ja sidetavaroita.
— Enkö minä saisi seurata jotakuta niistä?
— Se on mahdotonta! — Olin epätoivossa. Silloin näin äkkiä parooni S:n, isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajan, saman, jonka tunsin jo vuoden 1859 sodan ajoilta. Riensin hänen luoksensa.
— Parooni S., auttakaa minua Jumalan tähden! Te tunnette varmaankin minut?
— Minulla on kunnia. Paroonitar Tilling … kuinka voin teitä palvella?