* * * * *
Se oli todellakin totta. Edellisenä iltana oli Fredrik tuotu haavoitettujen mukana Wieniin ja sieltä tänne. Hän oli saanut luodin sääreensä, ei voinut vielä käydä, mutta voi toivoa pian olevansa terve.
Ilo oli liian vaikea kantaa. Se vaikutti minuun samalla tavoin kuin viimeisten päivien hirmukuvatkin, se teki minut tiedottomaksi.
Minut täytyi kantaa pois vaunuista ja laskea sänkyyn, missä lepäsin useita tunteja tajutonna. Kun jälleen heräsin, luulin että kaikki oli ollut unta ja etten lainkaan ollut käynyt poissa Grumitzista. Katsoin ylös. Vuoteeni vieressä seisoi kamarineiti Netti.
— Onko kylpyni kunnossa? — kysyin minä.
— Tahdon nousta.
Täti Maria tuli nopeasti eräästä huoneennurkasta luokseni.
— Martha, rakas lapseni, Jumalalle olkoon kiitos, että olet jälleen tunnoissasi! Niin, nouse nyt vaan kylpemään, se tekee sinulle hyvää. Kun on niin rautatien tomun peitossa, kuin sinä…
— Mitä sinä tarkoitat? Rautatien tomun —?
— Niin, niin, joudu nyt vaan. Netti järjestää kaikki. Fredrik palaa kaipauksesta saada sinua nähdä.