— Teidän ylhäisyytenne, pyydän saada ilmoittaa teille, että minun täytyy sulkea koulu. Eilen sairastui kaksi lasta, ja tänään — ovat ne kuolleet.
— Kolera! — huusimme me.
— Pelkään, että meidän todellakin täytyy käyttää sitä nimeä. Tuo niin sanottu punatauti, joka rupesi raivoamaan täällä majailevien preussiläisten sotilasten seassa, ja johon on jo kymmenen miestä kuollut, oli koleraa. Kylässä vallitsee suuri pelko, sillä tohtori luulee, että tuo kauhea tauti on alkanut raivota talonpoikiemmekin seassa.
Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotain ääniä ja kuulostin tarkemmin.
— Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, — sanoi koulunopettaja kun näki kysyvän katseeni. — Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori kertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. —
Me katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen täällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa viikatetta päittemme yli.
— Paetkaamme niin pian kuin mahdollista, — ehdoitti täti Maria.
— Paetkaamme, minne? — sanoi opettaja, onhan tauti jo levinnyt kaikkialla tässä tienoossa.
— Tarkoitan, kauas pois, maan rajojen ulkopuolelle.
— Sinne on jo pantu sulkuja, jonka ylitse ei kukaan pääse.