— Isä, *se on sota*.
Hän ei vastannut.
— Kuuletko, mitä minä sanon, isä? Nyt tahi ei koskaan: *tahdotko* kirota sodan?
Hän nousi ja vastasi:
— Tämä onnettomuus täytyy kantaa sotilaan miehuudella, lapseni. En minä yksin — vaan koko isänmaa on saanut uhrata verta ja kyyneleitä — —
— Minkä vuoksi? — keskeytin minä. — Mitä hyötyä on isänmaalla ollut kärsityistä tappioista, surman saaneista sotureista. Oi, isä, kiroa sota — minun tähteni! Katso, — jatkoin minä, vetäen hänet ikkunaan; pihalla tuli eräs mies vetäen kärryissä mustaa ruumiskirstua; — katso tuo on meidän Lillillemme — huomenna tuodaan samanlainen Rosalle — ja ylihuomenna kenties kolmas — ja miksi — miksi?
— Koska se on Jumalan tahto, lapseni.
— Ei, tuhat kertaa ei! Ihmeellistä on, että ihmisten kaikki hullutukset, kaikki raakuuden työt, kaikki väkivaltainen menettely ja kaikki erehdykset aina peitetään tuon kilven taakse, joka kuuluu: »Jumalan tahto.»
— Älä herjaa, Martha, tällä hetkellä, jolloin Jumalan rankaiseva käsi on ojennettu ylitsemme.
Samassa hetkessä astui eräs palvelijoista sisälle.