Rudolf oli nyt kahdeksan vuoden vanha ja tavattoman viisas poika. Olimme ottaneet hänelle opettajaksi erään nuoren englantilaisen, joka oli seurana pojallemme silloin kuin emme voineet ottaa häntä mukaamme matkoillemme.
Maailma, joka täällä avautui silmieni eteen, oli minulle aivan uusi. Nämä maailman kaikilta haaroilta kokoontuneet ihmiset, tämä juhlallisuus, tämä loisto, tämä vilinä — olin melkein tukahtua kaikesta mitä näin ja kuulin. Ja kuitenkin pysyimme loitolla varsinaisesta suuresta maailmasta, olimme olleet ainoastaan parilla vierailulla, esim. kerran meidän lähettiläämme, ruhtinas Metternichin luona. Mutta sitävastoin tutustuimme useihin kirjallisesti ja valtiollisesti merkillisiin henkilöihin ja sen teimme etupäässä Fredrikin »tehtävän» vuoksi. Sillä vaikka hänellä olikin vaan hyvin vähäinen toivo pyrkimystensä onnistumisesta, emme kuitenkaan asiaa koskaan syrjään jättäneet. Meillä oli erityinen kirja, jonka nimitimme »rauhanpöytäkirjaksi», ja johon me jäljensimme kaikki kirjoitukset, todistuskappaleet ja uutiset, jotka jollain tavalla koskivat rauhaa. Sinne kirjoitimme myöskin »rauhanaatteen historian», niin lavealta kuin onnistuimme saamaan tietoa siitä, ja lisäksi filosoofien, runoilijoiden, lainoppineiden, ja valtiomiesten lausuntoja asiasta. Täten kasvoi näistä muistiinpanoista pian paksu nidos, — minä jatkan niitä vielä nytkin, — johon kuuluu useita pienempiä siteitä.
Kuinka vähäistä on kuitenkin se, mitä kirjoitetaan sotaa vastaan, verrattuna niihin tuhansiin niteisiin, joita on kirjoitettu sen puolesta. Mutta jos ajattelee, että pienestä siemenestä voi kasvaa suuri metsä, niin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, ettei tällainen jalo aate edistyisi maailmassa, vaikka se alkaisi miten vaatimattomasti tahansa.
* * * * *
Lokakuun 2 p:nä 1867 syntyi ensimmäinen pieni tyttäremme, joka kasteessa sai nimen Sylvia. Tämä oli meille suuri ilo, ja suurempi oli onnemme vielä sen vuoksi, että saimme sen yhdessä vastaanottaa.
Miten lapsellisia me vanhat ihmiset olimmekaan tämän pienen lapsen kehdon vierellä, miten paljo me leikimme ja puhelimmekaan, sitä ei voi sanoin selittää! Sitä ei voi käsittää kukaan muu kuin onnelliset vanhemmat, ja kaikki ne ovat varmaankin olleet yhtä lapsellisia ja hulluja kuin mekin.
Miten onni tekee ihmisen itsekkääksi! Tähän aikaan unohdimme me todellakin kaikki, joka ei kuulunut omaan pieneen onnelliseen piiriimme. — Koleran kauhistavien päivien muisto haihtui haihtumistaan niinkuin ilkeä unelma, ja Fredrikinkin into rauhanasian ajamisessa laimeni hiukan. Se ei ollutkaan mitään innostuttavaa työtä. Kaikkialla vastaanotettiin hänen ehdotuksensa ja viittauksensa hymyilyllä, olannostoilla, niin, joskus moitteellakin. Maailma näkyy haluavan tulla, ei ainoastaan onnettomaksi, vaan petetyksikin. Jos ehdoitetaan keinoja kurjuuden ja onnettomuuden poistamiseksi, vastataan siihen: ilmalinnoja, lapsellisuuksia j. n. e. eikä tahdota mitään kuulla.
Mutta Fredrik ei kuitenkaan koskaan unohtanut tarkoitusperää, johon hän tahtoi pyrkiä. Hän syventyi yhä enempi ja enempi kansaoikeuden tutkimiseen ja muihin opiskeluihin, ja minä otin mielelläni osaa hänen luonnontieteellisiin tutkimuksiinsa. Hän aikoi kirjoittaa isomman teoksen »Sota ja rauha», ja sitä varten hän nyt luki niin paljo.
Talven Sylvian syntymisen jälkeen vietimme kaikessa hiljaisuudessa Wienissä ja matkustimme seuraavana keväänä Italiaan. Olimmehan vapaita ja kyllin varakkaita voidaksemme tyydyttää toivomuksemme saada nähdä eri maita ja kansoja. Tosin ei matkustaminen pienten lasten kanssa ole mukavaa, mutta kun voipi pitää tarpeellisen määrän palvelijoita, niin käypi se kuitenkin päinsä. Olin ottanut palvelukseeni erään vanhan palvelijan, joka oli hoitanut minua ja sisartani meidän ollessamme pieninä, mennyt sitte naimisiin erään meidän alustalaisemme kanssa, mutta oli nyt jo leski. Luotin täydellisesti tähän »Anna rouvaan», ja voin tyynesti jättää Sylvian hänen huostaansa silloin, kun Fredrik ja minä, pääasuinpaikastamme käsin, teimme pitempiä matkoja ympäristöön. Rudolf oli yhtä varmasti tallessa englantilaisen opettajansa luona, mutta usein otimme hänet mukaammekin matkoillemme.
Mikä ihana, suloinen aika! Vahinko vaan, että silloin laiminlöin punaisiin vihkoihin kirjoittamisen, sillä juuri nyt olisin voinut kirjoittaa muistiin niin paljo ihanaa, mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä!