Puhuttiin valtiollisia asioita ja arveltiin, kuka mahtoikaan tulla
Espanjan hallitsija-ehdokkaaksi.
— Eräs prinssi Hohenzollerin suvusta saapi varmaankin kruunun, — sanoi joku.
Kuuntelin tuskin mitä sanottiin, sillä mikään ei minua vähempi liikuttanut kuin se, kuka Espanjan hallitusistuimen saisi.
Mutta silloin sanoi joku:
— Hohenzollerilainenko? Sitä ei Ranska tule koskaan sallimaan.
Nämä sanat saivat minun säpsähtämään, sillä tiesin mitä ne merkitsivät, ja näin aatoksin Ranskan uhkaavin otsin laskevan kätensä miekan kahvaan. Vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin tämä puheenaine oli vaihdettu toiseen, kaikuivat soraääninä korvissani sanat: Sitä ei Ranska tule sallimaan!
Tästä lähtien tuli kysymys espanjalaisen kruunun perimisestä yhä enempi esiin. Sanomalehdissä oli palstanpituisia lausuntoja asiasta, ja seurapiireissä puhuttiin tästä kysymyksestä sellaisella suuttumuksella, kuin olisi se ollut suuri häväistys Ranskalle. Moni piti sitä peiteltynä sotajulistuksena Preussin puolelta. Mutta Berlinistä saimme tyynnyttäviä kirjeitä, joissa kerrottiin, ettei siellä korkeimmissa piireissä lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, kuka espanjalaisella valtaistuimella istuu.
Mutta tähän aikaan rupesimme huomaamaan muutamia omituisia merkkejä, jotka ennustivat sotaa. »*Nous aurons la guerre*»[1] — nämä sanat tuntuivat kaikuvan Pariisin ilmassa, ja minut valtasi kauhea epätoivo. Ei omieni vuoksi, sillä olimmehan me itävaltalaiset toistaiseksi leikin ulkopuolella. Mutta me olimme oppineet katselemaan sotaa yleisinhimilliseltä katsantokannalta — ja tiedämmehän kuinka paljo inhimillistä sodassa on.
[1] "Tulee sota." Suom.
Kun tuli tieto siitä, että kenraali Prim oli tarjonnut prinssi Leopoldille kruunun, piti herttua de Grammont parlamentissa suurella mieltymyksellä vastaanotetun puheen, joka kuului melkein näin: