Mutta samana päivänä kun prinssi Leopoldin kruunusta luopuminen luettiin ranskalaisessa kamarissa, esiintuo Clement Duvernois seuraavan mietinnön:

»Mikä takaa meille sen, ettei Preussi jolloinkin toiste tule esiin samankaltaisilla tyhmyyksillä kuin Espanjan kruununperimys-ehdokkaan asettaminen oli? Tämä täytyy meidän estää.»

Minä ajattelin jälleen Gribouillea. Kenties voisi — mahdollisesti — jolloinkin — sataa riputella niin, että hiukkasen kastuisimme, siis: nopeasti joen aaltoihin!

Heinäkuun 15 p:nä pyytää Ollivier valtiovaroista viisi sataa miljoonaa sotavarustuksia varten. *Thiers äänestää vastaan*, mutta Ollivier vastaa, että hän lupaa ottaa itselleen kaiken edesvastuun jälkimaailman edessä. Enemmistö myöntää summan, ja tuollainen isänmaallinen uhraavaisuus, joka arvelematta myöntyy turmion tuottamiseen, herättää luonnollisesti ääretöntä ihailua, ja sitä ylistetään pilviin asti.

16 p. heinäkuuta. Englanti koettaa estää sodan syttymistä. Mahdotonta. Ajatelkaas, jos olisi ollut olemassa kansainvälisiä tuomioistuimia, miten helposti olisi tuollainen vähäpätöinen riita ratkaistu!

19 p. heinäkuuta. Berliinissä oleva Ranskan lähettiläs jättää sotajulistuksen Preussin hallitukselle. Siis alkoi myrsky tällä kerralla valtioistuimen perimiskysymyksen ja kahden hallitsijan välillä olleiden neuvottelujen johdosta. Mahtoikohan Kant olla oikeassa, kun hän ikuisesta rauhasta puhuessaan sanoo: »Jokaisella valtiolla pitäisi olla tasavaltalainen hallitusmuoto?»

Tosin tämä poistaisi monta sodansyytä — mutta — tasavallat ovat myöskin sotaisia. Vanha, raaka henki kansoissa haluaa sotaa ja verenvuodatusta, olkoonpa sitte hallitusmuoto mikä tahansa.

* * * * *

Kun sota syttyy, jakaantuvat kaikki, jotka kuuluvat neutraalistin kansoihin, kahteen puolueeseen: puolustajiin ja vastustajiin.

Kumpaiselleko puolelle me menisimme, kumpaiselleko me, Fredrik, ja minä, toivoisimme voittoa? Itävaltalaisina olisi meidän tehnyt mieli toivomaan, että voittajamme joutuisivat tappiolle. Mutta Fredrik oli preussiläistä sukuperää, ja minäkin pidin itseäni tavallaan preussiläisten sukulaisena, joiden äidinkieli oli minunkin äidinkieleni.