Minulle on aina tieto jonkin linnoituksen antaumisesta ilon sanoma, sillä minä toivon aina, että tämä kenties ratkaisee asian, ja verinen leikki on lopussa. Mutta ei, vielä ei ole asia ratkaistu, onhan olemassa useampia linnoituksia. Tappion perästä jännitetään voimia vielä enempi, ja — onni voipi vaihdella.

Nyt on kysymys koko Pariisin linnoittamisesta. En voinut käsittää tätä ajatusta. Pariisi — kaiken sivistyksen ja tieteen aarteiden kokouspaikka, — huvien, loiston, nautinnon Pariisi — linnoitukseksi! Kuumeentapaisella kiihkolla ryhdytään työhön. Valleja luodaan ja ampumaluukkuja muurataan, hautoja kaivetaan kaupungin porttien ulkopuolelle, nostosiltoja rakennetaan, varusteita kokoonpannaan, rintavarustuksia ja ruutimakasiineja valmistetaan. Mikä kiire, mikä vilkkaus, mitkä äärettömät kustannukset! Miten hyödyllistä ja siunausta tuottavaa olisikaan tämä toiminta ollut, jos se olisi tapahtunut rauhallista edistystä varten!

Kaupunki hankkii ruokavaroja voidakseen kestää piiritystä, joka varmaankin tulee olemaan pitkällinen. Myllyjä rakennetaan ja karjatarhoja perustetaan, mutta vihdoin täytyy kuitenkin sen hetken tulla, jolloin vilja loppuu ja liha on syöty. Mutta niin pitkälle ei ajatella. Kaikki, jotka osaavat kivääriä käyttää, rupeavat sotilaiksi, palosotamiehet, merimiehet, työmiehet, ja uusia uusinimisiä sotajoukkoja muodostuu joka päivä….

* * * * *

Tästä päivästä lähtien seuraavat tapaukset toisiansa yhä nopeammin. Kauheimman vihan myrsky kiihtyy kovimmilleen; se ei ole vielä puhjennut ilmoille, mutta voipi jo kuulla sen kiihtyvän kohinan. *Kuolema preussiläisille!* on päivän tunnussana. Mekin jouduimme tapausten pyörteeseen, me emme voineet ajatella ollenkaan omaa onneamme, rakasta kotiamme, lapsiamme ja lämpöistä keskinäistä lempeämme. Me emme uskaltaneet nauttia tästä nyt, kun kaikki ympärillämme kärsi ja vapisi, huusi ja raivosi. Se olisi ollut aivan kuin koettaa hukkuvan laivan kannella valmistaa itselleen iloisen ja mukavan olinpaikan.

Elokuun 28 p:nä tuli tieto, että kaikkien *saksalaisten* piti jättää
Pariisi kolmen päivän kuluttua.

Niillä, jotka tämän käskyn olivat kirjoittaneet, ei varmaankaan ollut mitään aavistusta siitä, mikä viha, mikä kalmainen viha täten kylvettiin kahden kansan, ranskalaisten ja saksalaisten välille. Miten kauan sodan jälkeen tämän vihan surulliset hedelmät tulivat näkyviin, sen tiedän nyt. Tästä hetkestä lähtien eivät nuo kaksi suurta, ihanata, kukoistavaa maata, Ranska ja Saksa, olleet enää kaksi kansaa, jotka ritarillisella tavalla taistelivat toisiansa vastaan, vaan koko kansa oli vihan vimmassa koko vihollisen puoleista kansaa vastaan.

Olin tilaisuudessa näkemään, miten ankarasti tämä pois-käsky-määräys kohtasi monta kunniallista, rehellistä ja ahkeraa perhettä. Niiden työmiesten joukossa, jotka laittoivat kotiamme kuntoon, oli monta saksalaista, verhoilija, taideveistäjä, vaunumestari ynnä muita. Nämä olivat asuneet Pariisissa kaksikymmentä vuotta, tehneet naimisliittoja ranskalaisten perheiden jäsenien kanssa, saaneet oman kodin ja omat asioimis-sitoumukset. Ja nyt täytyi heidän poistua — kolmen päivän kuluessa jättää kotinsa ja kaiken sen, mikä oli heille tullut rakkaaksi, menettää omaisuutensa ja kauppatuttavansa. Nämä ihmisraukat tulivat luoksemme surun murtamina ja kertoivat mikä onnettomuus heitä oli kohdannut. Työt, joita olimme heiltä tilanneet, ja jotka nyt olivat juuri valmistumaisillaan, täytyi jättää kesken, sillä heidän työhuoneensa piti suljettaman. Kyynelsilmin valittivat he hätäänsä meille, ja me lohdutimme ja autoimme heitä niin hyvin kuin voimme.

Ja *miksi* oli tällainen kova kohtalo tullut näiden ihmisraukkojen osaksi? Siksi, että he sattuivat kuulumaan kansaan, jonka armeija oli menestyksellä täyttänyt velvollisuutensa — tahi — tarkemmin selitettynä, siksi että *voisi* ehkä tapahtua, että joku hohenzollerilainen kukaties tulevaisuudessa voisi vastaanottaa hänelle tarjotun espanjalaisen hallitsija-ehdokkuuden.

— — — — — — — — — — — — — — — — — — —