»Se on täällä… Taaskin jymeä laukaus … hiljaisuus, ja jälleen yksi…
Istuimme aamiaispöydässä, se tahtoo sanoa, söimme leipää ja juustoa. Ruokatarpeista oli jo puute. Silloin jymisi ensimäinen laukaus. Me katselimme toisiamme kauhistunein, kysyvin katsein. Olisiko se ehkä?…
Ei, se oli varmaankin joku portti, joka paukahti kiinni, tahi jokin muu sellainen kolahdus. Kaikki oli jälleen hiljaista, ja me jatkoimme keskeytettyä puhettamme. Mutta parin minuutin kuluttua kuului jälleen sama jymeä ääni. Fredrik riensi ikkunaan.
— »Pommitus» se on, — sanoi hän.
Kadulta kuului hälinää. Joukko ihmisiä oli kokoontunut sinne ja he seisoivat parvittain ja kuuntelivat jyrinää tarkkaavasti ja levottomuudella.
Nyt riensi palvelijamme joutuisasti sisälle … ja samassa paukahti uusi laukaus.
— *Oh, monsieur et madame, c'est le bombardement!*[1]
[1] Oi, rouva ja herra, se on pommitus! (Suom.)
Avonaisesta ovesta tulivat kaikki palvelijamme sisälle, yksin kokkipoikakin. Tällaisina hetkinä … sodassa, tulipalossa tahi tulvassa … katoaa kaikki säätyeroitus, ja jokainen hakee turvaa yhtymällä toisiinsa.
— *C'est le bombardement! Cest le bombardement!* huusi jokainen sisääntulija vuorostaan.