Tästä kaikesta en kuitenkaan tarvitse tehdä sitä johtopäätöstä, että minulla olisi ollut erityinen sankariluonne. Asia oli yksinkertaisesti sellainen, että minä olin haaveileva ja tulin hyvin helposti hurmaantuneeksi, ja olihan silloin aivan luonnollista, että etupäässä innostuin siitä, jota enimmän ylistettiin sekä oppikirjoissani että ympäristössäni.

Isäni oli kenraali itävaltalaisessa armeijassa, ja hän oli ottanut osaa taisteluun Custozzan luona »isä» Radetskyn johdolla, jota hän melkein epäjumaloitsi. Millaisen joukon kertoelmia sotaretkestä sainkaan kuulla! Minun rakas isäni oli niin ylväs sotaisista muisteloistaan ja puhui sellaisella ihastuksella niistä sotaretkistä, joihin hän oli ottanut osaa, että ehdottomasti tunsin sääliä niitä miehiä kohtaan, joilla ei sellaisia muistelmia ollut. Ja miten alentavaa olikaan mielestäni naissukupuolelle, ettei se saanut tuolla ylevimmällä tavalla tuoda ilmoille isänmaanrakkauttaan ja kunniantunnettaan. Jos joskus kuulin puhuttavan naisten pyrinnöistä päästä yhdenarvoisiksi miesten kanssa, niin käsitin vapaudenaatteen vaan siten, että se tarkoitti naistenkin pääsemistä aseilla varustettuna sotatantereelle. Miten kauniisti kerrotaankaan historiassa Semiramiksesta tahi Katarina II:sta:

»Hän kävi sotaa sen ja sen naapurivallan kanssa — — — hän voitti sen tahi sen maan» —.

Ylipäänsä on historia, sellaisena kuin se nuorille esitetään, paras syy siihen, että nuoriso ihailee sotaa. Historiallisissa oppikirjoissa painetaan lasten mieleen, että sotajoukkojen päällikkö panee yhä toimeen teurastuksia, että teurastukset niin sanoakseni ovat se vaikutin, jonka nojalla kansojen historia vierii edelleen läpi aikojen; ne ovat järkähtämättömän luonnonlain seurauksia ja niiden tulee aina uudistua niinkuin myrskyjen ja maanjäristysten: niihin tosin yhtyy paljon kauhua ja hirmua, mutta tämä tulee täydellisesti palkituksi yleisesti tärkeiden seurausten ja sen kunnian ja kuuluisuuden kautta, jonka yksityiset sillä tavoin voivat saavuttaa, ja vihdoin sen tietoisuuden kautta, että on suuremmoisimmalla tavalla täyttänyt velvollisuutensa. Onko olemassa mitään ihanampaa kuolemaa, kuin kuolo sotatantereella? Onko olemassa kadehdittavampaa kuolemattomuutta, kuin se mikä tulee kaatuneen sankarin osaksi? Tämä kaikki opetetaan selvästi ja varmasti kaikissa luku- ja oppikirjoissa, jotka ovat kirjoitetut »koulua varten», ja joissa varsinaisen historian rinnalla, joka ainoastaan kuvataan pitkänä sotatapausten lankana, kerrotaan yksinomaan urhokkaista asetoimista. Tämä kuuluu isänmaalliseen kasvatustapaan. Koska jokaisesta pojasta aikaa myöten täytyy tulla isänmaan puolustaja, tulee lapsen ihastusta tähän parhaimpaan kansallisvelvollisuuteen herättää ja muodostaa. Ja voidaksensa karaista hänen aistiansa sitä luontaista inhoa vastaan, jota sodan kauhut ehdottomasti herättävät, puhutaan niin huolettomasti kuin mahdollista mitä hirveimmistä veritöistä, niinkuin jostain välttämättömän tarpeellisesta, jostain aivan tavallisesta ja koetetaan niin paljo kuin mahdollista tuoda esiin sodan ihanteellista puolta — jos edes sellaisesta voipi puhua. Tällä tavoin onnistutaan kasvattamaan taistelunhaluinen ja sotaisa suku.

Tytöt, joiden ei tarvitse »sotaan lähteä», saavat historialliset tietonsa aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten muodostuu naispuolisessa nuorisossa aivan sama käsitys, joka ilmenee sotilassäädyn ihailuna ja kateellisena tunteena siitä, ettei voi taisteluihin osaa ottaa. Mitä hirmuisia kuvauksia kaikenlaisista tappeluista, punilaisista ja makedonialaisista, aina kolmekymmenvuotisiin ja napoleonilaisiin sotiin asti meille kerrottiinkaan, meille pienille, helläsydämisille ja hennoille neitosille, joita kaikessa muussa kehoitettiin hiljaisuuteen ja lempeyteen. Kuinka saimmekaan nähdä kaupunkien palavan, asukkaiden joutuvan hirmuisen murhan ja silpomisen uhriksi ja kuinka saimmekaan tietää vankien julmasta rääkkäyksestä! Kun näin näkee julmuutta julmuuden päälle, tylsistyy luonnollisesti tunne huomaamaan sitä julmuudeksi. Kaikkea, mikä koskee sotaa, ei katsellakaan enää inhimilliseltä näkökannalta, ja saapi se sen vuoksi jonkinlaisen erikoisen salaperäis-historiallis-valtiollisen merkityksen. Sota täytyy olla olemassa! Se on korkeimpien arvonimien ja korkeimman kunniansaannin lähde. Sen käsittävät tytöt mainion hyvin, ja niin perustuu aikaisin se käsitys, joka muinoin loi spartalaiset äidit ja meidän aikoinamme luo mitä lapsellisimman miekkaa kantavien urhojen ihailun ja erikoislemmen.

* * * * *

Minua ei ole, niinkuin monia minun säätyyni kuuluvia naisia kasvatettu luostarissa, vaan olen tullut kasvatetuksi lapsuuteni kodissa, jossa sitä varten pidettiin opettajattaria ja opettajia. Jo aikaisin jäin äidittömäksi. Äidin sijassa oli minulla ja kolmella nuoremmalla sisarellani eräs täti, muuan vanha aatelisneiti. Talvikuukaudet asuimme Wienissä, mutta kesällä olimme sukukartanossamme Ala-Itävallassa.

Muistan tuottaneeni opettajilleni paljo iloa, sillä minulla oli hyvä muisti ja minä olin ahkera sekä varsinkin kunnianhimoinen oppilas. Kun minä en voinut tyydyttää kunnian himoani rientämällä Valkyrian tavoin sotatantereelle, niin sain tyytyä siihen, että hankin itselleni hyviä arvosanoja opinnoissani ja ahkeruudellani voitin ympäristöni ihailun. Ranskan ja englannin kielen opin melkein täydellisesti; maantieteessä ja tähtitieteessä omistin sellaiset tiedot, kuin ohjelman mukaan naisen kasvatukselle oli tarpeellista, mutta historiassa opin paljo enempi kuin minulta vaadittiin. Minä otin esille paksuja historiallisia teoksia isäni kirjastosta ja luin niitä vapaahetkinä. Ja joka kerta kun painoin mieleeni jonkun vuosiluvun tahi tapauksen, pidin itseäni kappaleen viisaampana entistään.

Kasvatusaineisiini kuului myöskin pianonsoitto, mutta sitä vastustin ankarasti. Minulla ei ollut taipumusta eikä halua soitantoon ja sitäpaitsi tunsin, että en sillä alalla voisi voittaa laakereita. Minä rukoilin ja pyysin niin kauvan, että saisin jättää joutavan kilkuttamisen ja käyttää aikani muihin opinnoihin, että hyvä isäni vihdoin vapautti minut soitannollisesta pakkotyöstä. Tämä oli kuitenkin suureksi suruksi tädilleni, jonka mielestä nuorta tyttöä, joka ei osannut soittaa pianoa, ei voinut pitää »sivistyneenä».

Maaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo seitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä kirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma. Siihen ei tosin liity mitään selityksiä, mutta selvää on, että sillä tahdoin sanoa: »Ja vielä ei ole mitään tehty kuolemattomuuttani varten.» Nuo pienet punaiset vihkoset ovat minulle nyt, kun aijon kirjoittaa muistojani, sanomattomasta arvosta. Niistä olen tilaisuudessa saamaan tietoja entisistä tapahtumista pienimpiin yksityisseikkoihin asti ja kertomaan kokonaisuudessaan kauan sitte unohdettuja ajatuksia ja keskusteluja.