Niin, todellakin, kokonaan uuteen. Kun olin lukenut ja uudestaan lukenut nämä kaksi nidosta, tuntui minusta kuin olisin ollut henkilö, joka on elänyt koko elämänsä ahtaassa laaksossa ja tulee ensi kerran viedyksi korkealle vuoren kukkulalle, josta hän voi vapaasti nähdä laajalle maiden ja merien yli. En tahdo sanoa että minä, kolmenkolmatta vuotias, joka olin ainoastaan saanut tavallisen, pintapuolisen tyttö-kasvatuksen, ymmärsin kirjan kaikessa laajuudessaan, mutta sen viehätys valtasi minut. Huomasin, että minun ahtaan laaksoni ulkopuolella oli suuri, suuri maailma, josta en tähän asti ollut mitään aavistanut. Vasta sitte kun viidentoista, kahdenkymmenen vuoden kuluttua jälleen luin tämän kirjan, ja sitte kun olin tutkinut muutamia muita samassa hengessä kirjoitettuja teoksia, voin ehken rohjeta sanoa, että olin sen ymmärtänyt. Mutta *yksi* asia selveni minulle jo silloin: ihmiskunnan historiaa eivät määrää, niinkuin ennen ajateltiin, kuninkaat ja valtiomiehet, sodat ja valtioliitot, vaan ihmisälyn vähitellen tapahtuva kehitys. Polvesta polveen kulkeva *ihailu*, jolla muut historian kirjoittajat olivat tavallisesti kuvanneet mahtavien valloittajien ja maanhävittäjien elämänvaiheita, puuttui kokonaan Bucklen historiasta, päin vastoin näyttää hän toteen, että sotilassäädyn arvo on päinvastaisessa asemassa jonkun kansan sivistyskantaan: kuta lähempänä barbari- eli raakalaistilaa ollaan, sitä useammin tavataan molemminpuolista taistelua, sitä ahtaammat ovat rauhan rajat: maakunta maakuntaa, kaupunki kaupunkia, perhe perhettä vastaan. Hän panee erityisesti painoa siihen, että ihmiskunnan edistyessä on *rakkaus* sotaan enempi, kuin itse sota, vähentymässä. Olinhan minäkin lyhyellä kehitysajallani ehtinyt huomata, miten tuo rakkaus ja ihailu yhä enempi oli alkanut muuttua vastenmielisyydeksi. Ja jos olinkin usein koettanut ehkäistä tätä vastenmielisyyttä, ajatellen että se on arkamaista ja oikeudetonta, niin huomasin nyt, että se oli vaan kaiku ajan hengestä, sekä että monella oppineella ja ajattelevalla oli sama käsitys kuin minullakin.

Siis olin minä Bucklen *History of Civilization*'issa löytänyt juuri päinvastaisia ajatuksia kuin mitä olin etsinyt, ja kuitenkin pidin tätä löytöäni voittona. Tunsin että tämä minua jalostutti ja tyynnytti. Kerran koetin isäni kanssa puhua tästä asiasta, mutta hän ei minua lainkaan ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tulla kanssani vuorelle — se tahtoo sanoa, hän ei tahtonut lukea kirjaa, ja olihan silloin turha keskustella niistä mielipiteistä, joita siinä esille tuotiin.

Nyt seurasi toinen aste mielentilassani, jolloin suru alkoi muuttua alakuloisuudeksi. Silloin luin ja tutkin vielä hartaammin. Bucklen teoksesta olin saanut halua miettimiseen ja sitä lukiessani olin saanut oppia tuntemaan ylevämpiä ajatuksia maailmasta ja siinä olevista esineistä. Tahdoin yhäkin vielä tällaista nautintoa ja sen vuoksi annoin monen samallaista henkeä sisältävän kirjan seurata tätä ensimäistä. Hartaus, jolla antausin lukemiseeni, ja hupi, jonka se minulle tuotti, vaikutti suuresti siihen, että alakuloisuus katosi ja neljäs aste valloitti mielentilani. Mutta samalla kuin aloin jälleen saada takaisin entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua enää täysin tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta elämästä etsiä ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada vapaampi ala edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni ja suku-asemaani ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin — seuraelämä.

Siis talvella 1863 päätin minä jälleen ottaa siihen osaa ja samalla saattaa sinne molemmat nuoret sisareni.

* * * * *

Sisareni ja minä huvittelimme oikein sydämen pohjasta, minä en suinkaan vähemmin kuin he. Olihan erinomainen nautinto että, sitte kun oli viettänyt neljä vuotta mitä yksitoikkoisinta maailmasta eroitettua elämää, yhtäkkiä tulla iloisten juhlien pyörteen keskukseen, saada puhella etevien henkilöiden kanssa sekä saada vastaanottaa paljo — niin miksi en sanoisi sitä — ihailua ja hellyyttä. Minun ympäristössäni oli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä yksinäisenä vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani.

Mutta minä työskentelin paljo pikku Rudolfini ja omien opintojeni kanssa. Mihinkään erityisen laajoihin erikoistutkimuksiin en ryhtynyt, mutta koetin aina pitää kehitystäni ajan henkisten virtausten tasalla. Hankin itselleni etevimmät maailmankirjallisuuden tuotteet, ja luin kaikki tieteellisetkin kirjoitukset »Revue des deux mondes»issa ja muissa samanlaisissa aikakauskirjoissa. Näistä opinnoista oli tosin seurauksena, että juopa samanikäisteni ja minun välilläni yhä kasvoi ja suureni, mutta sitä ei voinut auttaa. Olisin mielelläni avannut oveni muutamille kirjallisuuden ja tieteen etevimmille edustajoille, mutta se ei voinut käydä päinsä; »porvarillisia» aineksia ei otettu vastaan Itävallan hienoimmassa niin sanotussa »seuraelämässä». Tämä tapa on sittemmin muuttunut, mutta siihen aikaan, josta minä nyt puhun, oltiin vielä hyvin tarkkoja tässä suhteessa; se joka ei ollut tullut esitellyksi hovissa tahi voinut esiintuoda vähintään kuuttatoista sukupolvea, suljettiin ilman enempää pois seuraelämästä. Ja toiselta puolen en tahtonutkaan tuoda älyn ja tiedon miehiä näiden kreivittärien, kenraalien ja vanhojen aatelisneitien sekaan, jotka eivät puhuneet muusta, kuin siitä missä eilen tanssittiin ja missä huomenna tultaisiin tanssimaan, kuinka monta maatilaa ruhtinas Croy omistaa, josko rouva X:n äiti on syntyjään Wenkheim tahi Khevenhüller ja niin edespäin. Myöskin ajattelevat, tietorikkaat ja älykkäät miehet, joita oli sangen monta meidän piirissämme, pitivät velvollisuutenansa puhella samallaisia sisällyksettömiä ja mitättömiä puheita meidän, tanssivan nuorison kanssa. Kuinka mielelläni olisinkaan päivällisen jälestä vetäytynyt johonkin huoneen nurkkaan, jossa muutamat paljo matkustaneet tahi muuten oppineet ja etevät miehet keskustelivat vakavia kysymyksiä, mutta tämä olisi ollut rikos vallitsevaa tapaa vastaan, joka rautakourallansa piteli meitä nuoria erillään kaikesta itsenäisyydestä, ja varoitti meitä ettemme vapautuisi ennakkoluuloista. Ja jos olisinkin lähestynyt noita herroja, olisi tuo mieltäkiinnittävä keskustelu Byron'ista, Strauss'ista ja Renan'ista heti loppunut ja sen sijaan olisin heti kuullut: »Oi kreivitär, kuinka ihana te olitte eilen», tahi »te tulette kai Venäjän ministerin iltamaan?»

* * * * *

— Sallitko, Martha — sanoi serkkuni, Konrad Althaus, tanssiaisissa kreivitär L:n luona — että esittelen sinulle everstiluutnantti, parooni Tillingin.

Minä kumarsin. Serkkuni poistui, ja luullen että esitelty tahtoi tanssia kanssani, nousin tuoliltani ja laskin käteni hänen käsivarrelleen.