— No niin, Hupfauf oli tyrorilainen ja mainio pyssymies. Jokaisessa maaliin-ammunnassa satutti hän pilkkuun joka ainoa kerta. Mitä teki mies nyt, kun milanolaiset nostivat kapinan. Niin, hän pyysi luvan saada mennä neljän toverin kanssa tuomiokirkon katolle ja sieltä ampua kapinoitsijoita. Hän sai luvan. Ne neljä toveria, joilla kullakin oli pyssy muassaan, saivat koko ajan ladata kiväärejänsä ja ojentaa ne Hupfaufille, ettei häneltä menisi yhtään aikaa hukkaan. Ja tällä tavalla ampui hän yhdeksänkymmentä italialaista, toisen toisensa jälkeen.
— Inhoittavaa! — huudahdin minä. — Jokaisella noilla italialais-raukoilla oli kotona äiti tahi joku muu, jota hän rakasti ja joka nyt kenties oli kadottanut ainoan tukensa.
— Jokainen heistä oli vihollinen, lapseni, ja se muuttaa koko asian.
— Aivan oikein, — sanoi tohtori Bresser, — niinkauvan kuin käsite vihollinen hyväksytään ihmisten kesken, eivät ihmisrakkauden käskyt voi saada suurempaa valtaa.
— Mitä te sanotte, parooni Tilling? — kysyin minä.
— Olisin tahtonut antaa miehelle kunnian merkin, jolla hän olisi saanut koristaa urhoollista rintaansa, mutta samalla olisin tahtonut ampua kuulan hänen kovan sydämensä läpi. Molemmat oli hän yhtä hyvin ansainnut.
Minä loin kiitollisen katseen puhujaan, mutta toiset, lukuun ottamatta tohtoria, näyttivät tulevan lausutuista sanoista vastenmielisesti liikutetuiksi. Siitä seurasi pieni, kylmä äänettömyys, jonka jälkeen keskustelu siirtyi kirjallisille ja tieteellisille aloille.
Noin kello kahdeksan läksivät kaikki vieraat pois. Isäni ei tahtonut heitä vielä päästää, ja minäkin mutisin pari vieraanvaraista lausetta, että »eikö vielä joku kuppi teetä», mutta turhaan. Jokaisella oli jotain syytä poistua.
Tilling ja tohtori Bresser, jotka olivat nousseet samalla kuin toisetkin, jättivät viimeiseksi hyvästi.
— Ja mitä tärkeää tehtävätä teillä molemmilla on? — kysyi isäni.