Lausuin kerran hänelle ihmettelyni hänen horjumattomasta vasalli-uskollisuudestaan.
— Minusta on hyvin hauska, — sanoin minä, — ettet tunne itseäsi loukatuksi, mutta samalla osoittaa se, että tunteesi Lilliä kohtaan ei ole ollut niin syvä, kuin olet vakuuttanut, sillä hyljätty rakkaus on tavallisesti vihaava ja kostonhaluinen.
— Sinä erehdyt, rouva serkku, minä pidän äärettömästi Lillistä. Ensin luulin pitäväni sinusta, sitte haaveksin jonkun aikaa Rosasta, mutta sitte huomasin lopuksi, että Lilli se olikin, jolle olin antanut sydämeni. Ja hänelle olen oleva uskollinen kuolemaan asti.
— Mutta kun hän nyt ei huoli sinusta, Konrad-parka?
— Luuletko kenties, että minä olen ensimäinen, joka on kosinut kolme kertaa samaa tyttöä ja saanut neljännellä kerralla myöntävän vastauksen; — jollei muun tähden, niin sen, että tunkeilevaisuus loppuisi? Lilli ei tosin rakasta minua, — ja se on minusta aivan selittämätöntä, mutta vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja herättää hänessä vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun kälyni, suloinen Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani?
— Minäkö? En, ole rauhallinen. Panen päinvastoin suurta arvoa kärsivällisyydellesi ja toivon sinulle kaikkea menestystä, sinä rehellinen veijari!
Olin kuullut kerrottavan, että Tilling oli palannut Wieniin jo neljätoista päivää sitte, mutta minun luonani hän ei ollut vielä käynyt. Seuraelämässä en häntä tietysti voinut tavata, mutta olin toivonut, että hän tulisi käymään minun kodissani tahi ainakin kirjoittaisi minulle.
— Oletko saanut pääsylippuja jalkojenpesemisjuhlaan? — kysyi täti
Maria minulta eräänä päivänä.
— Kyllä, isä hankki minulle muutamia, mutta en minä todellakaan tiedä, jos menen.
— Voi, kyllä sinun täytyy välttämättömästi mennä! Ei ole mitään ihanampaa ja mieltä ylentävämpää kuin tämä seremoniia.[1] Nähdä keisarin ja keisarinnan lattialla ryömien pesevän köyhäinkodin ukkojen ja akkojen jalkoja, — eikös se ole kaunis vertauskuva maallisen majesteetin pienuudesta ja vähäpätöisyydestä jumalallisen edessä.